Minä seurasin Evaa. Hän istui kädet ristissä huoneessamme.
"Voi, Elsa", hän lausui, "kuinka hän on muuttunut! Oletko varma, että hän edes nyt saa elää?"
Minä koetin lohduttaa häntä toivolla, joka oli tietysti paljoa lujempi minussa, koska olin nähnyt Fritzin siinä vaarassa, josta hän nyt verkalleen nousi jälleen elämään. Mutta joku asia, jonka hän oli Fritzissä havainnut, hivutti ilmeisesti hänen henkensä ydintä; ja kun Fritz parani, näytti Eva käyvän vaaleammaksi ja laihemmaksi, siksi kuin samat kuumeen oireet, joita olimme oppineet pelkäämään, löytyivät hänessä, ja sitten nuot kauheat taudin merkit, paiseet, joista ei ollut mitään epäilemistä, näkyivät valkoisilla, hienoilla käsivarsilla, ja nyt Eva makasi himmeillä, tuijottavilla, rutonverhoisilla silmillä ja hourailevilla aivoilla.
Päivä aikaa meidän oli mahdollinen salata asia Fritz'iltä, mutta ei kauemmin.
Toisena iltana siitä, kuin Eva sairastui, minä tapasin Fritzin seisomasta huoneessa akkunan luona, katsellen kadulle. Minä en unhota milloinkaan sitä kauhua, joka asui hänen silmissään, kun hän kääntyi akkunasta minuun.
"Elsa", hän sanoi, kuinka kauan ovat nuot valkeat palaneet kaduilla?"
"Viikon päivät", minä vastasin. "Siinä poltetaan cypressiä, katajaa, mirhamia ja männynpihkaa. Lääkärit sanovat, että se puhdistaa ilman."
"Minä tunnen ne liian hyvin", hän sanoi. "Entä, Elsa", hän jatkoi, "miksi mestari Bürerin rakennus vastapäätä on suljettu?"
"Häneltä on kuollut kaksi lasta", minä sanoin.
"Ja miksi toiset akkunat ovat suljetut kadun päähän saakka?" hän kysyi.