Ja minä lupasin hänelle, ja hän heitti käsivartensa minun ympärilleni ja suuteli minua. Sitten minä palasin Fritzin luo ja jätin Evan äitini käsiä hieromaan. Ei siitä olisi mitään hyötyä, arvelin minä, jos enää koettaisin estää tarttumista, kun hän on koskenut minun käsivarsiini.
Kun tulin jälleen Fritzin vuoteen luo, hän nukkui! Katkerasti minä nuhtelin itseäni; mutta mitä minä olisin voinut tehdä? Hän nukkui — nukkui levollisesti, hengittäen hiljaisesti ja tasaisesti. Minä en uskaltanut herättää häntä, vaan lankesin polvilleni ja rukoilin Pyhää Neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä, että he armahtaisivat minua ja säästäisivät häntä. Ja he kuulivat minua varmaan; sillä, vaikka minä olin laiminlyönyt lääkärin käskyt, alkoi Fritz juuri tämän unen perästä tointua.
Äidin-äitimme sanoo, että se oli ihmetyö; "jollei", hän lisäsi, "lääkäri ole erehtynyt!"
Fritz heräsi unestansa virkistyneenä ja levollisena, mutta heikkona kuin lapsi.
Oli suloista kohdata hänen silmiänsä, kun hän ensin heräsi, ja sitä tyvenen tuntemisen katsetta, joka oli astunut hurjan tuijottamisen tai rauhattoman hourailemisen sijaan; suloista katsetta kerta vielä hänen sydämeensä hänen silmiensä kautta. Hän katseli minua kauan aikaa levollisella tyytyväisyydellä, mitään puhumatta, ja sitten hän sanoi, ojentaen kättänsä minulle:
"Elsa, sinä olet valvonut kauan aikaa täällä. Sinä näytät väsyneeltä; mene lepäämään."
"Minä lepään parhaiten, kun katselen sinua", minä vastasin, "ja näen, että olet parempi."
Hänellä ei ollut kyllin voimaa vaatia sitä sen enemmän, ja vähäisen ruokaa ja jähdyttäviä juomia nautittuaan hän vaipui jälleen uneen, ja samoin ikään minä; sillä ensimäinen asia, jonka eroitin, oli se, että äitimme lempeästi asetti tyynyn minun pääni alle, joka oli painunut alas vuoteelle, jonka vieressä olin ollut polvillani, kun katselin Fritziä. Minä häpesin, kun olin ollut niin huono hoitaja; mutta äitimme vaati, että menisin huoneesemme lepoa ja ravintoa etsimään. Ja seuraavina muutamina päivinä me vuorotellen istuimme Fritzin tykönä, kunnes hän alkoi vaurastua. Silloin me arvelimme, että hän ehkä tahtoisi nähdä Evaa; mutta kun tämä tuli ovelle, hän kiivaasti viittasi häntä pois ja sanoi:
"Älkäät salliko hänen tulla likelle. Kukaties minä vielä saattaisin hänenkin päällensä tämän Jumalan tuomion!"
Eva kääntyi pois ja oli silmänräpäyksessä kadonnut; mutta tuskainen, hämmentynyt katse ilmestyi uudestaan veljeni silmissä ja kuumeinen puna hänen poskillansa, ja meni iso aika, ennenkuin hän näytti jälleen tyyntyvän.