"Eipä paljon!" hän vastasi jäykästi; ja sitten, hetken epäiltyänsä ja liikutettuna äidin tuskastuneista kasvoista, hän palasi vuoteen luo. "Minä olen koskenut häntä", hän mutisi, ikäänkuin puollustaen itseään, että hän oli mennyt vaaraan; "onnettomuus on varmaan jo tapahtunut." Ja ottaen veitsen hän iski veljeltäni suonta.

Kun hän oli sitonut käsivarren, kääntyi hän minun puoleeni ja lausui:

"Hankkikaat cypressiä ja katajaa, ja polttakaat niitä hiili-astiassa täällä huoneessa pihkan ja mirhamin kanssa. Pitäkäät veljeänne niin lämpimänä kuin mahdollista on, älkäät laskeko ilman hivaustakaan sisään! ja," hän lisäsi, kun saatin hänet oven luo, "älkäät antako hänen millään muotoa hetkeksikään nukkua [siihen aikaan hyväksi katsottu ruton parannuskeino], älkäät myöskään salliko, että kukaan muu, kuin te itse ja äitinne, lähestyy häntä."

Kun olin noudattanut näitä käskyjä ja palasin vuoteen luo, Fritz houraili; ja vaikka me käsitimme ainoastaan vähän siitä, mitä hän sanoi, oli hän ilmeisesti suuressa tuskassa. Hän näytti ymmärtäneen lääkärin sanat, sillä hän toisti useasti: "rutto! rutto! Minä olen saattanut kirouksen omaisilleni!" Sitten hän taas houraili, ja pyysi oudolla tavalla Martin Lutheria ja Evaa välittämään ja toimittamaan anteeksi-antamusta hänelle, ikäänkuin hän olisi rukoillut taivaan pyhimyksiä. Tuon tuostakin hän kertoi kappaleita latinaisista virsistä.

Oli kauheata, kun täytyi pitää häntä valveilla; kun täytyi herättää häntä, milloin häntä vaan vähänkin nukutti, semmoisiin ajatuksiin, jotka niin hämmensivät ja häiritsivät hänen aivo-raukkojaan. Mutta toisena yönä äiti pyörtyi, ja minun täytyi kantaa hänet hänen huoneesensa. Hänen kallis, laihtunut ruumiinsa ei ollut mikään raskas taakka. Minä laskin hänet läheisen huoneen vuoteelle. Eva ilmestyi ovella, kun minä seisoin äidin vieressä. Hän oli kalpea kuin kuollut. Ennenkuin jouduin estämään häntä, tuli hän luokseni ja, tarttuen käteeni, lausui:

"Elsa serkku, lupaa minulle vaan yksi asia; — jos hän kuolee, anna minun nähdä hänet kerta vielä."

"Minä en tohdi luvata mitään, minä sanoin; muista, että se tarttuu!"

"Mitä minä tarttumuksesta huolin, jos hän kuolee?" hän lausui; "minä en pelkää kuolemaa."

"Ajattele isää ja lapsia, Eva", minä sanoin; "jos rutto rupee äitiin ja minuun Fritzin jälkeen, mikä heidän neuvokseen tulisi?"

"Chriemhild on pian vanha kyllä heitä hoitamaan", vastasi hän aivan tyvenesti; "lupaa minulle, lupaa Elsa, taikka minä menen heti hänen luokseen."