Ja sitten me panimme maata. Mutta minusta oli kummallista, että Eva, kuusitoistavuotinen tyttö, oli enemmän huolissaan kuin minä, joka olin Fritzin sisar. Toivo on tavallisesti niin suuri ja pelko niin vähäinen, ennenkuin on nähnyt monen pelon toteutuvan ja monen toiveen pettävän. Evan oli kuitenkin aina tapa nähdä asiain todellinen laita. Minä olin kovin väsynyt päivän työstä (sillä minä nousen aina tavallista varhemmin, kun Fritz on täällä, että saan kaikki askareet tehdyksi, ennenkuin hän on ylhäällä) ja nukuin arvattavasti hyvin pian. Ei ollut puoli-yö, kun heräsin siitä, että äiti koski käsivarteeni. Hänen oli lamppu kädessään, ja sen valossa minä huomasin, että hän oli kovin kalvea kasvoiltaan ja näytti peräti tuskastuneelta, jotta minä heti täydelleen heräsin,
"Elsa", hän sanoi, "mene poikain huoneesen ja lähetä Kristofer lääkäriä noutamaan. Minä en voi jättää Fritziä. Mutta älkäät peloittako isäänne!" hän lisäsi, kun hän oli sytyttänyt lamppumme ja lähti huoneesta.
Minä herätin Kristoferin, ja viidessä minuutissa hän oli vaatteet päällä ja poissa huoneesta. Kun palasin huoneesemme, istui Eva puettuna vuoteella. Minä näin, ettei hän ollut nukkunut. Minä luulen, että hän oli rukoillut, sillä hänen kätensä olivat ristissä krucifixin ympärillä, ja kyynelten jälkiä näkyi hänen poskissansa, vaikka hänen silmänsä olivat kirkkaat ja kyynelettömät, kun hän katsahti minuun.
"Mikä nyt on, serkku Elsa?" hän kysyi. "Kun menin hetkeksi Fritzin huoneen ovelle, hän paraikaa puhui. Hänen äänensä se oli, vaan se tuntui niin oudolta ja hurjalta. Minä luulen, että hän kuuli minun askeleeni, vaikka toivoin, ettei kukaan olisi kuullut niitä — minä astuin niin hiljalleen — sillä hän huusi: 'Eva, Eva!' mutta äiti kiirehti ovelle ja viittasi minut ääneti pois. Mutta sinä saat mennä, Elsa", lisäsi hän semmoisella kiivaudella, joka oli aivan tavaton hänessä. "Mene katsomaan häntä."
Minä lähdin kohta. Fritz puhui hyvin nopeasti ja rajusti ja katkonaisella tavalla, että oli vaikea ymmärtää häntä. Äiti istui aivan alallaan, pitäen kiinni hänen kädestään. Hänen silmänsä eivät olleet kiiltävät, niinkuin tavallisessa kuumeessa, vaan sumeat ja siirottavat. Kuitenkin oli hän ankarassa kuumeessa. Kun koskin hänen kättänsä, se poltti, niinkuin tuli, ja hänen kasvonsa olivat karmosiinipunaiset. Minä seisoin ihan ääneti äitini vieressä, kunnes lääkäri tuli. Ensiksi Fritzin silmät seurasivat minua; sitten ne näyttivät tarkastavan ovea, ikäänkuin odottaen jotakuta muuta; mutta tuokion perästä untelias tylsyys valloitti ne jälleen eikä hän näyttänyt tietävän mistään.
Vihdoin lääkäri tuli. Hän pysähtyi hetkeksi oven suuhun ja piti mirhamilla täytettyä kukkaroa edessään. Tuosta lähestyen vuodetta, hän veti uutimet syrjään ja katseli Fritzin käsivartta.
"Aivan selvää!" hän huudahti, kavahtaen takaperin, kun hän huomasi mustan paiseen siinä. "Se on rutto!"
Äitini seurasi häntä oven luo.
"Suokaat anteeksi, rouva", hän sanoi; "henki on kallis, ja minä ehkä levitän taudin kaupunkiin."
"Eikö voi mitään tehdä?" äiti kysyi.