"Nyt minua haluttaisi nähdä Fritziä. Sinä lupasit, että minä saisin nähdä hänet jälleen; ja minä luulen, että, jos minä nyt huolen, hänkin tahtoisi nähdä minut kerran vielä."
Minä menin noutamaan veljeäni. Hän käveli edestakaisin huoneessansa, krucifixi rintaansa painettuna. Ihmeekseni hän alusta näytti varsin vastahakoiselta; mutta kun minä sanoin, kuinka hartaasti Eva sitä halasi, seurasi hän minua mieluisasti hänen huoneesensa. Eva oli jälleen saamallansa entisen valtansa meidän kaikkien suhteen. Hän ojensi kättänsä, ja hänen kasvonsa kuvastelivat rauhaa ja lepoa.
"Fritz serkku", hän lausui välipäisesti, sitä myöten kuin hän jatkoi: "sinä olet opettanut minulle niin monta asiaa; sinä olet tehnyt niin paljon minun hyväkseni! Minä soisin nyt, että sinä oppisit minun mielilauseeni, jotta, jos minä menen pois, se tekisi sinut onnelliseksi, niinkuin se tekee minut." Tuosta hän lausui aivan pitkäänsä ja selvästi sanat: niin on Jumala mailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa. "Minä en, Fritz serkkuni", hän lisäsi, "tiedä lauseen loppua. Minun on ollut mahdoton löytää se; mutta sinä kyllä löydät sen. Minä olen varma, että se on jossakin hyvässä kirjassa, se saattaa minut rakastamaan Jumalaa niin paljon, kun ajattelen sitä. Lupaa minulle, että sinä etsit sen, jos minä kuolen."
Fritz lupasi, ja Eva oli aivan tyytyväinen. Evan voimat näyttivät loppuneen, ja tuokion perästä hän vaipui sitkeään, tyveneen uneen. Minä olin laskenut käsivarteni hänen ympärillensä, kun istuin hänen vieressään, ja hän piti yhä kiinni Fritzin kädestä.
Tästä ajasta minua aavisti, ettei hän kuolisi, ja minä kuiskasin hiljaa
Fritzille:
"Hän ei kuole; hän paranee etkä sinä ole surmannut häntä, vaan pelastanut hänet!"
Mutta kun katsahdin hänen kasvoihinsa, toivoen niistä kiitollista, onnellista vastausta, säikäytti niitten muoto minua.
Hän seisoi liikahtamatta eikä uskaltanut vetää pois kättänsä. Hänen laihtuneissa, vaaleissa kasvoissaan ilmestyi jäykkä, toivoton katse, joka kauhistutti, kun vertasi sitä niitten kasvojen rauhalliseen hymyyn, joihin hänen silmänsä olivat kiinnitetyt.
Semmoisena hän pysyi, siksi kuin Eva heräsi, jolloin koko hänen muotonsa muuttui ja tämän hymy hetken aikaa siinä heijasteli.
Sitten hän sanoi leppeästi: "Jumala siunatkoon sinua, Eva!" ja pusertaen hänen kättänsä huuliansa vastaan hän jätti huoneen.