Kun näin hänet jälleen samana päivänä, minä sanoin:
"Fritz, sinä pelastit Evan hengen! Hän tointui siitä hetkestä alkain, kuin hän näki sinut."
"Niin", hän vastasi hyvin suopeasti, mutta outo innottomuus näkyi hänen kasvoissansa; "minä luulen, että niin on. Minä olen pelastanut hänet."
Mutta hän ei mennyt Evan huoneesen enää; vaan hämmästykseksemme ja mielipahaksemme hän seuraavana päivänä äkkiä sanoi, että hänen täytyi jättää meidät.
Hän lausui vaan muutamia jäähyväissanoja meille jokaiselle eikä tahtonut nähdä Evaa ja sanoa hänelle hyvästi. Hän arveli, että se ehkä häiritsisi häntä.
Mutta kun hän suuteli minua ennen lähtöänsä, hänen kätensä ja huulensa olivat kylmät kuin kuolema. Minä katselin, kuinka hän astui katua alaspäin, eikä hän kuitenkaan kertaakaan kääntynyt viimeisiä jäähyväisiä viitataksensa, niinkuin hänen ennen aina oli tapa tehdä; vaan jatkoi vitkaan ja vakaasti matkaansa, siksi kuin hän katosi näkyvistä.
Minä palasin sisään kovin raskaalla sydämellä; mutta kun minä menin kertomaan Evalle, että Fritz oli lähtenyt, ja koetin selittää, miks'ei hän tullut sanomaan jäähyväisiä hänelle, koska minä luulin, että se pahoittaisi häntä, (ja minusta se näyttää jokseenkin kummalliselta Fritzin puolelta), katsahti hän minuun tyvenellä, luottavalla, tyytyväisellä hymyllänsä ja sanoi:
"Se ei pahoita minua ollenkaan, Elsa serkku. Minä tiedän, että Fritzillä oli hyvät syyt siihen — hyvät, todelliset syyt, niinkuin hänellä aina on; ja me näemme hänet jälleen, niin pian kuin hän katsoo oikeaksi."
VI.
Fredrikin kertomus.