St. Sebastian, Erfurtissa, Tammikuun 20 p. 1510.
Peräytämätön askel on astuttu. Minä olen ruvennut munkiksi Augustinin-luostariin. Minä kirjoitan tämän Martin Lutherin kammiossa. Minä olen todesti luopunut isästä, äidistä ja kaikista, mitä oli minulle kalliinta, ristin juureen paetakseni. Minä olen uhrannut kaikki maan päällä kutsumukseni tähden, eikä taistelo kuitenkaan ole ohitse. Tuskin tuntuu kutsumukseni nyt varmemmalta kuin siihen aikaan, jolloin oleskelin mailmassa. Epäilykset hyrisevät ympärilläni, ikäänkuin ampiaiset, ja pistelevät minua joka taholta. Valon enkelin muodossa perkele hämmästyttää minua itse raamatun sanoilla. Martin Lutherin isän lause johtuu mieleeni, ikäänkuin jumalallinen ääni olisi sen puhunut. "Kunnioita isääsi ja äitiäsi!" kajahtaa minun korviini kuorin lauluista ja näyttää olevan kirjoitettu joka paikkaan kammioni valkoisiin seiniin.
Ja paitsi tätä Jumalan sanojen jylinää, hellät äänet näyttävät kutsuvan minua takaisin, vaatien minua velvollisuuteen ja pyytäen, etten jättäisi heitä yksinään taistelemaan elämän taisteloa. Elsa kutsuu minua vanhasta sälyhuoneesta: "Fritz! veljeni! kuka nyt sanoo minulle, mitä tehdä?" Äitini tosin ei kutsu minua takaisin, mutta minä olen aina näkevänäni, kuinka hänen kyyneltyneet silmänsä, täynnänsä pidätettyä nuhdetta ja kummastusta, kohoavat taivaasta päin, anoen sieltä voimaa; ja kuinka hänen laihtuneet, vaaleat kasvonsa käyvät päivästä päivään yhä vaaleammaksi. Ainoastaan yhden äänessä ja yhden kasvoissa minä en milloinkaan näe enkä kuule nuhdetta eikä takaisin vaatimusta; vaan kuitenkin, taivas suokoon minulle anteeksi, nämät puhtaat ja enkelin kaltaiset silmät, jotka näyttävät vaan sanovan: "jatka, Fritz serkku, Jumala auttaa sinua, ja minä rukoilen sinun puolestasi!" — nämät suloiset, uskolliset, taivaalliset silmät houkuttelevat minua takaisin mailmaan suuremmalla voimalla kuin mikään muu asia.
Onko tämä siis liian myöhäistä? olento minä viipynyt mailmassa niin kauan, ettei minun käy sydäntäni koskaan enää siitä riistäminen? Tämäkö siis on rikollisen epäilykseni rangaistus, että, vaikka minä olen antanut ruumiini luostarille, Jumala ei huoli sielustani — jonka täytyy, ikäänkuin kadotetun hengen, häilyä ijankaikkisesti niillä näkymöillä, joita se oli liian vastahakoinen jättämään? Pakeneeko vastakin, kun nostan silmäni taivasta kohden, kaikki, mitä siellä on puhdasta ja pyhää, niitten kasvojen muotoon, joitten muistaminen on minulle kuoleman synti?
Kuitenkin minä olen pelastanut hänen henkensä! Jos kohta minä syntieni kautta saatin kirouksen omaisilleni, eikö minun kuuliaisuuteni ollut otollinen? Eikö siitä hetkestä asti, kuin minä, yksinäni huoneessani ja kuultuani, että Eva oli sairastunut, lankesin maahan Jumalan eteen ja, pelosta karttaen Hänen loukattua nimeänsä, lähestyin Häntä Hänen pyhän martyrinsa kautta ja lausuin: "hurskas Sebastian, niitten nuolten kautta, jotka lävistivät sinun sydämesi, torju ruton nuolet kodistani, ja minä rupean munkiksi ja vaihdan oman syyllisen nimeni sinun nimeesi" — eikö siitä hetkestä asti Eva alkanut tointua ja eivätkö siitä ajasta lähtien kaikki sukulaiseni pysyneet terveinä? "Cadent a latere tuo mille, et decem millia a dextris tuis; ad te autem non appropinquabit." (Kaatukoon tuhansia sinun vieressäsi, ja kymmeniä tuhansia oikealla puolellasi; sinua se ei kuitenkaan lähesty). Eivätkö nämät sanat säntilleen toteuneet? ja samalla kuin useat vielä kaatuivat meidän ympärillämme, sairastuiko kukaan sen jälleen kodissani?
Hurskas Sebastian, sinä luotettava ruton poistaja, sen lujuuden kautta, joka syytettynä osoitit, vahvista epävakaista tahtoani; kaksinkertaisen kuolemasi kautta pelasta minut toisesta kuolemasta; niitten nuolten kautta, jotka eivät voineet surmata sinua, sinä olet pelastanut meidät siitä nuolesta, joka päivällä lentää; niitten julmien lyömien kautta, jotka lähettivät sielusi taistelutanterelta paratiisiin, voimistuta minua saatanan lyömiä vastaan; ruumiisi kautta, joka otettiin kunniattomasta haudasta ja pantiin katakombeihin martyrien joukkoon, nosta minut synnin loasta; sen jalon puollustuksen kautta, jolla kesken omia vaivojasi puollustit niitä, jotka kärsivät kanssasi, auta minua, kun puollustan niitä, jotka kärsivät minun kanssani, ja kaikkien surujesi, ansioittesi ja ilojesi kautta rukoile minun puolestani — oi rukoile minun puolestani, joka tästäläin kannan sinun nimeäsi!
St. Scholastica, Helmikuun 10 p.
Minä olen ollut kuukauden päivät luostarissa. Siten oli ensimäinen koetus-aikani ohitse, ja minä puettiin noviisin valkoisiin vaatteisin.
Koko veljeskunta oli kokoontunut kirkkoon, kun minä notkistin polviani priorin edessä ja hän kysyi minulta juhlallisesti, luulinko minä jaksavani kantaa sitä taakkaa, jonka aioin sälyttää hartioilleni.
Matalalla ja vakavalla äänellä hän muistutti minulle, mimmoinen tämä taakka oli — karkeat, yksinkertaiset vaatteet; himojen hillitseminen; häirittynyt lepo ja pitkät valvonnat; työt veljeskunnan palveluksessa; soimaukset ja köyhyys; kerjäläisen nöyrtyminen; ja ennen kaikkia oman tahdon ja oman kunnian kieltäminen ynnä velvollisuus tehdä, mitä hyvänsä esimiehet vaativat, ja mennä, mihin hyvänsä he käskivät.