Luullakseni sisällinen taisteloni vaikutti rutosta heikontuneesen ruumiinrakennukseeni ja tuotti minulle sen taudin, josta paraikaa paranen. Tuntuu hyvältä, kun huomaa voimiensa palaavan, niinkuin minun nyt on laita. Meissä on luonnosta jonkunlainen vastustamaton rakkaus elämään, vaikka eläisimme kuinka vähää varten tahansa, erittäin, jollei ole enemmän valmis kuolemaan kuin minä. Minun kirjoittaissani peltovarekset vaakuvat hautausmaan jalavissa, kiistellen ja kakistain, niinkuin joukko ahkeria, tavallisia porvareita. Mutta paeten tätä julkisen elämän hälinää pari rastasta on rakentanut pesänsä orjantappura-pensaasen juuri kammioni akkunan alle. Ja varhain aamulla he herättävät minut laulullansa. Toinen lentelee sinne tänne, yhtä uutterana, kuin mehiläinen, tuoden ruokaa puolisollensa, sillä välin kuin toinen, turvallisena lehtien välissä, makaa pesässä. Sitten hän asettuu jollekin oksalle ja laulaa, niinkuin hänellä ei olisi mitään muuta tehtävää, kuin olla onnellinen. Kaikki on huvia hänelle, sitä ei käy epäileminen — työn tekeminen yhtä paljon kuin laulaminen, Onnelliset ne olennot, jotka Jumala on määrännyt elämään heidän luontonsa mukaan eikä vastoin sitä.
Kun tointuu taudista ja ruumis vielä on heikko, mutta kuitenkin sykähtelee jälleen viriävistä voimista, on sydän arvattavasti erittäin hellä ja kaipaa enemmän kotia ja entistä elämää, kuin on laita, kun terveys tulee ja tuottaa velvollisuuksia. Taikka kenties tämä tauti johdattaa mieleeni edellisen tautini — ja niitä armaita kasvoja ja hiljaisia ääniä, jotka silloin olivat minun ympärilläni.
Minun ei sentään ole mitään valittamista. Ijäkäs rippi-isäni on tuskin jättänyt vuodettani. Aivan alusta muutti hän sänkynsä kammiooni ja valvoi minun luonani niinkuin isä.
Ja hänen sanansa lievittävät sydäntäni, samalla kuin hänen kätensä hoitavat ruumistani.
Jospa vaan sieluni vastaan-ottaisi sen lohdutuksen, jota hän tarjoo, yhtä helposti kuin minä vastaan-otan ruokaa ja lääkkeitä hänen käsistään!
Hän ei koeta kumota minun epäilyksiäni yksitellen. Hän sanoo:
"Minusta ei ole lääkäriksi. Minä en osaa laskea kättäni kipeälle paikalle. Mutta Yksi löytyy, joka osaa." Ja minä tiedän, että Häntä vilpitön vanhus rukoilee minun puolestani.
Usein hän palajaa Uskontunnustuksen sanoihin: "minä uskon syntien anteeksi-saamisen." "Se on Jumalan käsky", lausui hän minulle eräänä päivänä, "että me uskomme syntien anteeksi-antamuksen; ei Davidin eikä Pietarin, vaan meidän, meidän omien, juuri niitten syntien, jotka vaivaavat omaatuntoamme." Hän kertoi myöskin eräästä St. Bernhardin saarnasta Marian ilmestyksestä seuraavat sanat:
"Pyhän Hengen todistus sydämessäsi on: 'syntisi ovat sinulle anteeksi annetut.'"
Niin, anteeksi annetut kaikille katuvaisille! Mutta kuka voi vakuuttaa minulle, että todella olen katuvainen?