Tämä ei ollenkaan rauhoittanut minua.
"Lausu nyt, Eva kultani", minä sanoin, "muutamia rukouksia; minä pelkään, etten osaa valita oikeita. Mutta etkö sinä todella lainkaan ole peloissasi?"
"Miksi minä pelkäisin?" hän vastasi lempeästi. "Jumala on aina lähempänä meitä kuin mitkään henget, hyvät taikka pahat — lähempänä ja suurempana kuin kukaan. Ja Hän on itse hyvyys. Minä rakastan erämaata, Elsa serkku, koska se näyttää kohottavan minut kaikkien luontokappaleitten yli yhden puoleen, joka on kaikki ja kaikissa. Ja minä rakastan jylhiä metsiä", hän jatkoi ikäänkuin itseksensä, "koska Jumala on niitten ainoa omistaja ja minä selvemmin tunnen, että me ja luontokappaleet ja kaikki, mitä omaksemme sanomme, on Hänen ja ainoastaan Hänen. Kaupungeissa kartanot nimitetään ihmisten mukaan, ja kaikki kadut ja rakennukset ovat jaetut osiin, joista jokaisesta joku sanoo: 'se on minun.' Mutta täällä on ilmeisesti kaikki ainoastaan Jumalan, kaikki on jakamatonta, kaikille yhteistä. Täällä on vaan yksi pöytä, ja se on Hänen; kaikki luontokappaleet elävät, niinkuin vapaat ruoka-vieraat, Hänen anteliaisuudestaan."
"Emmekö syntiä tekemättä saa nimittää mitään omaksemme?" minä kysyin.
"Minun kirjani sanoo, että tämä itsekkäisyys juuri oli syy Adamin lankeamukseen", hän vastasi. "Muutamat arvelevat, että Adam joutui perikatoon eli lankesi sen vuoksi, että hän söi omenan; mutta minun kirjani sanoo, että se oli sentähden, että hän vaati jotakin omakseen; ja sentähden, että hän käytti sanoja: minä, minun, minulle ja niitten kaltaisia."
"Tätä on varsin vaikea ymmärtää", minä lausuin. "Enkö minä saa sanoa: minun äitini, minun isäni, minun Fritzini? Tuleeko minun rakastaa kaikkia yhtä paljon sen vuoksi, että kaikki ovat samassa määrässä Jumalan omat? Jos omaisuus on synti, miksi sitten varastaminen on synti? Eva, tämä uskonto on kokonaan yli- ja ulko-puolella minua. Minusta tuntuu, kuin tällä tavalla olisi melkein yhtä väärin kiittää siitä, mitä meillä on, kuin kaivata sitä, mitä meillä ei ole, koska me emme saa ajatella, että meillä on jotakin. Se hämmentää minua kauheasti."
Minä panin uudestaan maata ja päätin olla kokonaan näitä ajattelematta. Fritz ja minä näimme kerta, kauan aikaa takaperin, kuinka turha ainakin minun on pyrkiä Kymmeniä Käskyjä ulommaksi. Mutta sillä välin kuin koetin ymmärtää, mitä Eva oli puhunut, sekaannuin minä niin, että ajatukseni ennen pitkää pyörivät sinne tänne enkä minä voinut niitä hallita. Minä en kuullut mitään enää Evasta eikä tuulesta, vaan nukuin sitkeästi ja näin unta, että Eva ja yksi enkeli koko yön puhuivat latinaa minun vieressäni, jota minun olisi mielestäni pitänyt ymmärtää, mutta tietysti en ymmärtänyt.
Me emme olleet kauan matkustaneet seuraavana päivänä, kun syvässä laaksossa, jossa tie oli kapea, joukko ratsumiehiä äkkiä syöksähti alas eräästä linnasta, joka kohosi oikealla kädellämme, ja ojennetuilla keihäillänsä esti meitä edemmäksi kulkemasta.
"Kuulutteko Erfurtiin?" kysyi johdattaja, kääntäen hevostemme päätä ja pyssynperällä sysäten Kristoferia syrjälle.
"Ei", vastasi Kristofer, "Eisenachiin."