Tällä välin Kristofer ja minä pidimme sotilakkoa "Reinecke Fuchs'in" ja muitten riitakysymystemme suhteen. Kaikki hänen luonnonlahjansa — jotka ovat olleet niin hedelmälliset kiusaa synnyttämään — näyttivät yhtäkkiä kääntyneen hyödyllisille teille, niinkuin talojen ja taikojen häijynkuriset harliat, kun heidän mieleensä joukahtaa tehdä hyvää köyhälle ihmisraukalle. Tuskin hän kertaakaan koko matkalla koetteli kärsivällisyyttäni. Siitä ajasta saakka, kuin saavuimme Wittenbergiin, minä en kuitenkaan voi sanoa samaa. Minä pelkään niitä kumppaneita, joita hän on saanut ylioppilaitten joukossa, ja usein, usein minä soisin, että Fritzin uskonto olisi sallinut hänen jäädä meidän luoksemme, kumminkin siksi kuin pojat olisivat kasvaneet suuriksi.
Minä olin edeltäpäin lujittanut mieltäni vanhojen ystävien ja vanhan kodin hyvästijättöä varten, mutta kun muutto todella alkoi, ei ollut aikaa ajatella muuta, kuin mitenkä panisimme sisään viimeiset kalut, jotka olivat melkein jäämällänsä, ja asettaisimme itsekunkin paikallensa.
Minä tuskin ennätin viimeistä kertaa katsahtaa vanhaan taloomme, sillä sinä hetkenä, jolloin poikkesimme kulmasta, putosi joku isäni kone alas ja melkein teki ennen aikaansa lopun Theklasta ja hänen aarteistaan; joka niin säikäytti Theklaa ja kiihdytti äidin-äitiämme, ja pikku lasta, että sain kyllä heitä hyväillä, ennenkuin kaikki jälleen rauhottuivat; vaan sillä välin olimme poikenneet kulmasta ja rakas, vanha talomme oli kadonnut näkyvistä. Minä tunsin pistoksen, niinkuin olisin tehnyt väärin sille — tälle vanhalla kodille, joka on suojannut meitä niin monta vuotta ja ollut niin monien ilojen ja huolten ja surujen äänettömänä todistajana!
Ensimäisenä päivänä ei tapahtunut juuri mitään erinomaista, paitsi että Theklan rauha usein häirittyi niitten rettelöin tähden, joihin Nix itseensä-luottavaisen, vaikkei aivan urhoollisen luontonsa kautta monesti joutui kylän kissojen ja koirien ja näitten omistajien kanssa.
Ensimäinen ilta metsässä oli hupainen. Me asetuimme yöksi vähäiselle aukealle paikalle. Risuja kerättiin ja tehtiin valkea, jonka ympärille levitimme semmoiset sänkyvaatteet ja huonekalut, joita kävi vaunuista irti saaminen. Lasten ilo oli ääretön, kun saivat näin samalla haavaa toimittaa totisia askareita ja leikitellä, sillä välin kuin Kristofer ruokki ja liekkasi hevosia.
Kun olimme syöneet, rupesimme kertomaan satuja, mutta äidin-äitimme kielsi meitä kovasti mainitsemasta mitään metsän haltian nimeä taikka muutoin mitään pahaa tai epäiltävää olentoa, oli se mikä hyvänsä.
Yöllä minä en saanut unta. Kaikki oli niin kummallista ja suurenlaista meidän ympärillämme, ja minusta tuntui kuin honkien välistä olisi kuulunut valituksia ja huokauksia ja kaukaisia voivotuksia, joita ei juuri sopinut otaksua tuulen kautta syntyneeksi. Minua alkoi kammottaa, ja minä nostin viimein päätäni, katsoakseni, onko kukaan muu hereillä.
Vastapäätä minua istui Eva. Hänen kasvonsa olivat käännetyt tähtiä kohden, hänen kätensä ristissä, ja hänen huulensa liikkuivat ikäänkuin rukouksessa. Hän oli minusta niinkuin suojelus-enkeli, ja vaistomaisesti siirryin likemmäksi häntä.
"Eva", minä kuiskasin viimein, "kuuletko sinä outoa ja käsittämätöntä tohinaa meidän ympäriltämme? Olisi hyvä tietää, lieneekö totta, että kummallisia olentoja asuskelee metsissä."
"Luullakseni löytyy aina henkiä ympärillämme, Elsa serkku", hän vastasi, "hyviä taikka pahoja henkiä, jotka käyvät ryöstöllä meidän ympärillämme taikka palvelevat meitä. Tuntuu siltä kuin he olisivat likempänä meitä yksinäisyydessä, ja ehkä ne ovatkin."