Tämä suuri joki ilahuttaa minua. Se saattaa minun ajatukseni takaisin tyventen lähteittensä luo vuorten keskelle, ja eteenpäin kotiinsa isoon mereen. Meillä ei ollut mitään suurta jokea Eisenachissa, niin että tässä on Wittenbergillä etu. Lisäksi rannat kasvavat matalia tammia ja pajupensaita, jotka lempeästi kallistuvat veden ylitse ja joitten välissä on hupainen istua kesä-iltoina.
Kun minä en vaan pelkäisi ihmisiä! Isä ei tahdo, että Eva ja minä käymme yksinämme ulkona. Ylioppilaat ovat kovin vallattomat. Tänä vuonna on rehtori kuitenkin kieltänyt heitä aseita pitämästä, joka lohduttaa minua vähän. Mutta kaupunkilaiset ovat itsekin sotaisia ja väkivaltaisia, ja juovat paljon olutta. Täällä löytyy sata seitsemänkymmentä oluttehdasta, vaikkei ole muuta kuin kolme sataa viisikymmentä taloa. Harva asukas lähettää lapsensa kouluun, vaikka yliopistossa on viisi sataa ylioppilasta kaikilta tahoilta Saksanmaasta.
Osa niistä maalaisista, jotka lähipaikoilta tulevat torille, puhuvat semmoista kieltä, jota minä en ymmärrä. Äidin-äitimme sanoo, että he ovat Vendejä, ja että tämä kaupunki on viimeinen paikka sivistyneen mailman rajalla. Sen toisella puolella, arvelee hän, ei ole muuta kuin barbareja ja Tartareja. Totta puhuen, hän ei ole varma, ovatko naapurimme itsekään kristityitä.
St. Bonifacius, Sachsilaisten suuri apostoli, ei ulottanut tointansa edemmäksi kuin Sachsiin; ja äidin-äiti sanoo, että ne teutonilaiset ritarit, jotka valloittivat Preussin ja maat tuolla puolen meitä, olivat vaan kristityitä kolonistejä, jotka elivät keskellä puoli-pakanallisia villejä. Minusta tuntuu jokseenkin surulliselta, kun ajattelen, että Wittenbergin ja Turkkilaisten ja Tartarien, vieläpä villien välillä Indiassa, jonka Kolumbus on löytänyt, on muka vaan muutamia puoli-sivistyneitä Vendejä, jotka elävät noissa kurjissa kylissä, jotka pilkehtivät sieltä täältä hiekkakankailla kaupungin ympärillä.
Mutta isä väittää, että se on oivallinen ajatus; ja että, jos hän olisi hiukan nuorempi, hän panisi toimeen maa-matkueen ja vaeltaisi manteren poikki, siksi kuin hän yhtyisi niihin Espanjalaisiin ja Portugiseihin, jotka merta myöten purjehtivat samaan paikkaan.
"Ajatteleppas vaan", hän sanoo, "että muutamina viikkoina taikka korkeintaan kuukausina saapuisimme Cathay'iin, El Dorado'on taikka vieläpä itse Atlantis'iin, jossa huoneet ovat katetut ja lattioitut kullalla, ja palaisimme runsailla aarteilla!" Näyttää siltä, kuin hän nyt katsoisi hitaisiksi ja pitkällöisiksi niitä kokeitakin, joita hän on tähän saakka retorteillaan ja tiikeleillään tehnyt ja joitten kautta hän aina oli vähällä muuttaa lyijyä hopeaksi. Siitä asti kuin tulimme tänne, on hän ajaksi luopunut alkemian aaveistaan ja istuu tuntikaudet, iso kartta levitettynä edessänsä, laskien tarkimmalla ja huolikkaimmalla tavalla, kuinka kauan kestäisi, ennenkuin pääsisi uusiin Espanjalaisten löytömaihin vendiläisen Preussin kautta. "Sillä", hän arvelee, "jollen minä itse koskaan voi toteuttaa tätä tuumaa, se ehkä kerta tuottaa jollekulle pojalleni ikuisen maineen ja rikastuttaa ja koroittaa koko meidän perhettämme!"
Matkamme Eisenachista oli lakkaamaton juhla ja pikku lapselle — joka nyt on kahden vuoden vanha — teimme sänkyvaatteista mukavan sijan vaunuihin. Äidin-äiti istui suorana yhdessä kulmassa huonekalujen välissä. Pikku Thekla oli nostettu, niinkuin kuningatar, tyynykasan päälle, jossa hän istui, syleillen omia aarteitansa — särkynyttä nukkea, puuhevosta, jonka Kristofer teki hänelle, koko joukkoa käpyjä ja limsiöitä, joita oli koottu metsästä, ja kovin pörhöistä, pahan-näköistä kulkukoiraa, jonka hän on ottanut huostaansa ja josta häntä ei saa millään lailla luopumaan. Hän nimittää koiraa Nix'iksi ja on varma, että tämä syvämietteisillä silmillänsä aina pyytää häntä opettamaan itseänsä puhumaan ja antamaan itselleen sielun. Kun hän vaan sai nämät, perhejumalansa, mukaansa, hän ei näyttänyt suuresti kaipaavan koko muuta Eisenachin mailmaamme, josta juuri erosimme.
Ei isäkään kerinnyt huolimaan muista kuin folianteistaan, kaavoistaan ja koneistaan, joita hän kateellisesti vartioitsi.
Evalla oli vaan yksi aarre, josta hän ei hellittänyt, "Theologia
Germanica", jonka hän on ottanut omaksensa.
Äidin erityisenä huolena oli pikku lapsi. Chriemhild oli kovasti suruissaan, kun piti erota Polluxista, joka jätettiin serkku Konrad Cottan luo; ja Atlantis oli niin riihaton ilosta, kun ajatteli sitä uutta mailmaa ja sitä uutta elämää, josta hänen luullaksensa kaikki entisen elämän huolet poistuisivat, että, jollei Kristoferia ja minua olisi ollut, minun täytyy tunnustaa, että perheen yhteiset edut olisivat joutuneet jokseenkin syrjään.