Fritzin meno oli semmoinen isku, joka sattui hänen sydämensä arimpaan kohtaan. Äiti oli, sen minä tiedän varmaan, ajatellut hänen elämäänsä aivan toisenlaiseksi. Minä havaitsen sen siitä erityisestä hellyydestä, jolla hän on liittynyt Evaan. Hän lausui minulle tänään, kun panimme sisään muutamia Fritzin kirjoja: "sen uhrin, jota minä olin liian itsekäs tekemään, on poikani tehnyt minun puolestani. Voi Elsa, lapseni, anna kohta, kohta, mitä ikinä Jumala sinulta vaatii. Mitä Hän vaatii meiltä, se on kuitenkin annettava; ja jos se lopulta väkisin otetaan meiltä, Jumala yksin tietää, millä kauhealla korolla velka on maksettava."
Nämät sanat rasittavat minua, niinkuin kirous. Minun täytyy toisinaan tuntea, mitä tietääkseni äiti aina tuntee, että meidän perheemme on jonkun turmiollisen noidun alaisena.
Mutta voi, kuinka kauhea se ajatus on, että Jumala tällä tavalla vaatii meiltä korvausta! — on velkoja, joka kiristää meiltä viimeisen äyrin vähäpätöisimmän rikoksen tähden; ja jos maksua viivytetään, vie hengen tai jäsenet taikka mikä vielä kalliimpaa on. Minun on mahdoton ajatella sitä. Sillä jos äitiäni näin koetellaan siitä, että hän on jollakin lailla erehtynyt, että hän on laiminlyönyt jonkun epäiltävän hengellisen kutsumuksen, minun hurskasta, suloista äitiäni, mikä toivo lienee minulla, joka melkein joka päivä saan katua, että olen lausunut jonkun ankaran sanan noille pojille (jotka totta puhuen usein ovat kovin kiusalliset) taikka että teen, mitä minun ei olisi tullut tehdä, taikka jätän pois jonkun uskoni velvollisuuden taikka ainakin kadehdin jotakuta rikkaampaa taikka itsekseni nureksin kohtaloamme — vieläpä välisti katkeruudella muistan isäämme ja hänen keksintöjänsä!
Meidän rakas isämme on viimein järjestänyt ja pannut sisään kaikki aarteensa ja on, paitsi lapsia, ainoa, jota muuton hankkeemme näyttävät täydellisesti ilahuttavan. Koko päivän on hän asetellut ja siirrellyt ja jälleen asetellut koneitansa johonkin erittäin turvalliseen nurkkaan isoihin vaunuihin, jotka serkku Konrad Cotta on matkaa varten lainannut meille.
Eva toiselta puolelta näyttää yhtä vähän, kuin äitikään, kuuluvan tähän mailmaan. Ei niin, että hän näyttäisi alakuloiselta taikka toivottomalta. Hänen kasvojansa kirkastaa usein täydellinen rauha; mutta se ei näy ollenkaan riippuvan mistäkään täällä alhaalla, se ei häiräänny niistä vastuksista, jotka kohtaavat meitä, eikä enene, jos joku asia meiltä menestyy. Minun täytyy tunnustaa, että tämä suututtaa minua melkein yhtä paljon kuin pojat. Minä pelkään kovasti, että hän jonakin päivänä jättää meidät, niinkuin Fritz, ja menee luostariin. Vaan kuitenkin minun on mahdoton löytää mitään vikaa hänessä. Luullakseni se juuri suututtaa äidin-äitiämme ja minua niin suuresti. Nykyisin on hän jättänyt kaikki latinaiset kirjansa erään saksalaisen kirjan tähden, nimeltä "Theologia Teutsch" eli "Theologia Germanica", jonka Fritz lähetti meille, ennenkuin hän jätti Erfurtin luostarin ja matkusti Romaan. Tämä kirja näyttää tekevän Evan hyvin onnelliseksi; mutta minusta se on vaikeampi ymmärtää kuin latina. Vaikka se on aivan toisenlainen, kuin kaikki muut jumaliset kirjat, joita koskaan olen lukenut, se ei sovi minulle sen paremmin. Näyttää todella siltä, kuin minä en milloinkaan löytäisi sitä uskontoa, joka soveltuu minulle. Kaikki tuntuu niin ylevältä ja epämääräiseltä ja niin peräti käsittämättömältä — ainoastaan soveliaalta semmoisille, joilla on aikaa kiivetä kukkuloille, sillä välin kuin minun tieni näyttää käyvän laaksoissa ja kaduilla ja keskellä kaikenlailla vähäisiä, jokapäiväisiä velvollisuuksia ja huolia, joita uskonto on liian korkea huomioonsa ottamaan.
Minulle jää vaan se toivo, että joskus elämäni lopulla Jumala armollisesti antaa minulle vähäisen joutoaikaa, että saan ruveta jumaliseksi ja valmistaa itseäni kohtaamaan Häntä, taikka että Evan ja Fritzin esirukoukset ja ansiot riittävät minunkin edestäni.
Wittenbergissä, Toukokuulla 1510.
Me rupeamme vähitellen oleentumaan uudessa kodissamme, joka on samalla kadulla kuin yliopiston rakennukset. Martin Lutherilla elikkä veli Martin'illa on suuri maine täällä. Sanotaan, että hänen luentonsa miellyttävät enemmän kuin kenenkään muun. Ja hän saarnaa myöskin usein kaupungin kirkossa. Äidin-äitimme ei ole tyytynyt muutokseen. Hän nimittää kaupunkia viheliäiseksi savikyläksi ja kummastelee, mikä oli saattanut Sachsin vaaliruhtinaat asettamaan pääkaupunkiansa ja perustamaan yliopistoansa tämmöiseen hiekkaiseen erämaahan. Hänen luullaksensa se on jotenkin Arabian hieta-aavikkojen kaltainen.
Mutta Kristofer ja minä ajattelemme toisin. Täällä löytyy useita hyvin komeita rakennuksia, kauniita kirkkoja, yliopisto, linna ja Augustinin-luostari; emmekä epäile ollenkaan, että aikaa myöten koko muu kaupunki kohoo samanlaiseksi. Minä olen kuullut äidin-äitimme sanovan, että semmoisista lapsista, joitten kasvot ovat liian suuret heidän ikäänsä katsoen, usein tulee mitä kauniimpia ihmisiä, kun he pääsevät täysikasvuisiksi. Ja niin käy varmaan Wittenberginkin, joka tosiaan tätä nykyä vivahtaa lapseen, jolla on aika-ihmisen silmät ja nenä. Saviseinät ja matalat, oljilla katetut huoneet eriävät kummallisella tavalla uusista rakennuksista, vaaliruhtinaan palatsista ja kirkosta kaupungin läntisessä päässä, kaupunginkirkosta keskikohdalla, Augustinin-luostarista ja yliopistosta itäisessä päässä likellä Elsterin porttia ja asuntoamme.
Se on totta, että täällä ei näe mitään honkametsiä eikä jylhiä vuoria eikä myöskään ihania, viheriöitä laaksoja niinkuin Eisenachin ympärillä. Mutta ei äidin-äidin tarvitse sanoa tätä miksikään erämaaksi. Pohjoisessa notkot ja viidakot keskeyttävät valkoisia hietasärkkiä; ja etelässä, tuskin kahdentuhannen sylen päässä kaupungista, leveä, nopea Elbe juoksee poikki nummen.