Veli Martin on jo pitänyt yhden messun luostarikirkossa.

Ja huomenna ehkä notkistamme polviamme, missä apostolit ja martyrit seisoivat!

Me saamme kenties myöskin nähdä pyhän isän itse! Olemmeko todella lähempänä taivasta täällä? Minusta tuntuu, kuin olisin ollut lähempänä Jumalaa tuona yönä Schwarzwaldissa.

On niin paljon hälinää ja liikettä ja komeutta meidän ympärillämme tässä suuressa kaupungissa.

Mutta kun vähän enemmän tutustun ja perehdyn siihen, se ehkä kuitenkin tuntuu taivaallisemmalta.

IX.

Elsan kertomus.

Eisenachissa, Huhtikuulla.

Viimeiset sanat, jotka minä kirjoitan rakkaassa vanhassa sälyhuoneessamme, Fritzin ja minun! Minä en kuitenkaan kaipaa sitä suuresti nyt, kun meidän hämy-ajan puheemme ovat ijäksi loppuneet. Me lähdemme huomenna varhain aamulla Wittenbergiin. Tuntuu kummalliselta, kun katson ulos vanhalle kadulle ja ajattelen, kuinka kaikki siinä huomis-iltana näyttää aivan samalta — munkit parittain verkalleen astuen eteenpäin, pojat hyökäten ulos koulusta, niinkuin juuri paraikaa, palvelustytöt seisoen ovilla pienet lapset sylissään tai vääntäen pesuriepujansa — ja me menneinä. Kuinka vähäinen sentään se tyhjä paikka on, jonka ihmiset jättävät jälkeensä, kun ovat poissa, oli se paikka kuinka suuri hyvänsä, jonka he näyttivät täyttävän, kun olivat läsnä — paitsi kahdessa, kolmessa sydämessä! Minä huomaan tämän Fritz'in suhteen. Minusta näytti siltä, kuin meidän pikkuinen mailmamme varmaan luhistuisi kokoon, kun hän, sen pääpylväs, temmattiin pois. Kuitenkin näyttää kaikki nyt käyvän samaa menoa kuin ennenkuin hän rupesi munkiksi — paitsi mitä äitiin, Evaan ja minuun tulee.

Äiti näyttää yhä enemmän varjon kaltaiselta, joka liikkuu edestakaisin meidän joukossamme. Hän ottaa hellästi kantaakseen kaikki, mitä hän voi, meidän kotoisista huolistamme; mutta kotoisten ilojen suhteen hän näyttää innottomalta ja kuolleelta. Niistä ajoista asti, kuin hän puhui minulle luostari-elämän taipumuksestansa, jonka hän luulee laiminlyöneensä nuoruudessaan, minä ymmärrän hänet paremmin — sen vapisevan pelon, jolla hän vastaan-ottaa kaikki hyvät asiat, sen toivottoman nöyryyden, jolla hän taipuu jokaiseen suruun, ikäänkuin häneen koskisi joku alati uhkaava vitsa, jota vaan silloin tällöin armosta hillitään.