Wittenbergissä, Kesäkuun 14 p.
Ja niin Eva ja Fritz ovat menneet — perheen molemmat jumaliset. He ovat menneet kumpikin luostariinsa, pyhimykseksi päästäkseen, ja jättäneet meidät mailmaan taistelemaan ilman heitä. Heidän kanssaan on kaikki, mikä esti meitä peräti maalliseksi joutumasta, riistetty meiltä. Minusta tuntuu kuin joku armas Pyhän Äidin kuva olisi muutettu pois huoneesta, sitten kuin Eva lähti, eikä meille olisi jäänyt muuta, kuin perhekuvat ja tavalliset maalliset taulut; taikka kuin matala katto olisi peittänyt akkunan, joka katsoi tähtiä kohden. Eva oli aina niinkuin palanen taivasta meidän joukossamme.
Minä kaipaan häntä öisin vähäisessä huoneessamme. Hänen rukouksensa näyttivät pyhittävän sitä. Minä kaipaan hänen suloisia, hurskaita laulujansa ompelutyössäni; eikä minulla nyt ole mitään, joka kääntäisi ajatukseni huomispäivän hankkeista taikka eilispäivän murheista tai tämän päivän vastuksista. Minä en huomannut ollenkaan, kuinka paljon hän tuki minua. Hän näytti aina olevan niin lapsellinen ja niin tuolla puolen minun pikku surujani — käytännöllisissä asioissa minä varmaan ymmärsin paljoa enemmän; vaan kuitenkin milloin hyvänsä minä keskustelin hänen kanssaan jostakin, se näytti aina jollakin lailla poistavan taakkani — muuttavan huoleni velvollisuudeksi ja ihmeellisesti selvittävän ajatuksiani — juuri sen kautta, että sydämeni huojentui. Hän ei sentään neuvonut mitä tehdä; vaan hän opetti minun tuntemaan, että kaikki asiat tarkoittivat hyvää eikä pahaa — että Jumala jollakin tavalla sääsi niitä — ja niin näyttivät oikeat ajatukset tulevan minulle aivan luonnollisesti.
Minä varon, että äitimme suree Evaa yhtä paljon kuin Fritziäkin; mutta hän koettaa salata sitä, ettemme luulisi häntä kiittämättömäksi lastensa rakkauden suhteen.
Minä pelkään toisinaan kauheasti, että täti Agnesin rukoukset täytetään myöskin kalliin äitimme puolesta — vaikkei tällä tapaa, kuitenkin toisella. Hän näyttää niin vaalealta ja alakuloiselta.
Kesäkuun 20 p.
Kristofer on juuri palannut Evaa luostariin viemästä. Hän sanoo, että Eva itki kovasti heidän erotessaan, joka paljon lohduttaa. Minä en kärsinyt sitä ajatusta, että jotakin hänen mielestään jo oli yhtä kuin ei mitäkään! Kristofer kertoi minulle myöskin toisen asian, joka on tehnyt minut jotenkin levottomaksi. Matkalla Eva pyysi häntä pitämään vaaria isämme näöstä, joka hänen luullakseen oli viime aikoina vähän huonontunut. Ja juuri ennenkuin he erosivat, toi hän hänelle vähäisen ruukun tisleerattua silmävettä, jota nunnat osaavat laittaa, ja lähetti sen isällemme ynnä terveisiä sisar Avelta.
Totta on, että isäni on nykyjään lukenut vähemmän; ja kun oikein muistan, on hän pari kolme kertaa aivan oudolla tavalla käskenyt minun noutaa kaluja ja auttaa kaavojen pitelemisessä.
Se on kummallista, että Eva syvillä, vakavilla, tyvenillä silmillänsä, jotka eivät näyttäneet paljon katsovan ympärillensä, aina havaitsi, ennenkuin kukaan muu meistä, mitä kukin kaipasi. Rakas lapsi! hän muistaa varmaan meitä ja vähäisiä huoliamme. Ja hän valmistaa silmävettä, ja se on paljoa parempi hänelle, kuin jos hän päiväkaudet lukisi synkkämielistä "Theologia Teutsch'iänsä."
Mutta pitääkö meidän sanoa Evaamme Aveksi? Hän antoi nämät omalla kädellään kirjoitetut värsyt Kristoferille, että hän toisi ne minulle. Hänen oli tapa laulaa niitä, ja hän on selittänyt sanat minulle: