"Hänellä ei ollut mikään oikeus säilyttää mitään minun tähteni!" hän nyyhkytti. Ei kenelläkään ole mitään oikeutta säilyttää mitään minun tähteni; ja jos Fritz olisi ollut täällä, hän ei suinkaan olisi sallinut sitä."
"Evaseni", minä sanoin, "mihin sinun 'Theologia Teutsch'isi' on joutunut? Sinun kirjasi käskee sinun leppeästi mukaantua kaikkiin asioihin eikä huolia enemmän, luullakseni, muitten ihastelemisesta kuin moitteestakaan."
"Elsa serkku", vastasi Eva hyvin totisesti, samalla kuin hän nousi ja seisoi kädet ristissä minun edessäni, "minä en ole vielä oppinut 'Theologia'ani' täydellisesti, mutta minä aion koettaa. Mailma näyttää minusta sangen pahalta ja murheelliselta. Eikä siinä näy olevan mitään sijaa minun kaltaiselle orpotytölle. Ei ole mitään lepoa, jollei ole naitu taikka nunna. Naimisiin minä en koskaan mene, ja sentähden, rakas Elsa", hän jatkoi, langeten jälleen polvillensa ja laskien käsivartensa minun ympärilleni, "minä olen juuri päättänyt — minä menen luostariin, jossa täti Agnes on, ja rupean nunnaksi."
Minä en yrittänytkään panna vastaan; mutta seuraavana päivänä minä kerroin sen äidille, joka sanoi vakavasti: "lapsiparka tulee onnellisemmaksi siellä! Meidän täytyy antaa hänen mennä."
Mutta hän kävi vaaleaksi kuin kuolema, hänen huulensa vapisi, ja hän lisäsi: "niin, Jumalan täytyy saada kaikki, mitä parasta on. Turhaan todesti taistelemme Häntä vastaan!" Sitten hän, peläten, että hän oli loukannut minua, suuteli minua ja sanoi: "siitä asti kuin Fritz lähti, on Eva tullut niin erittäin rakkaaksi minulle! Mutta kuinka minun sopii nureksia, kun oma Elsani on säästetty meille?"
"Äiti", minä kysyin, "luuletko, että täti Agnes taas on rukoillut tätä?"
"Arvattavasti!" hän vastasi hämmentyneellä muodolla. "Hän katseli hyvin tarkasti Evaa."
"Siinä tapauksessa", minä lausuin, "kirjoitan minä kohta täti Agnesille ja sanon hänelle, että hänen ei tarvitse lukea semmoisia rukouksia sinun ja minun puolestani. Sillä, mitä minuun tulee, se ei maksa vaivaa. Ja jos sinä tekisit niinkuin St. Elisabet ja jättäisit meidät, se musertaisi meidän kaikkien sydämemme, ja perheemme hajoisi tykkönään."
"Mitä sinä ajattelet, Elsa?" vastasi äitini lempeästi. "Minun on todella liika myöhä ajatella pyhimyksen tilaa. Minä en voi milloinkaan toivoa enempää, kuin että Jumala suuresta laupendestaan kerta antaa minulle minun syntini anteeksi ja vastaan-ottaa minut niinkuin alhaisimman luoduista olennoistaan kalliin Poikansa vuoksi, joka kuoli ristinpuussa. Mitä sinä tarkoitit sillä, että minä tekisin niinkuin St. Elisabet?"
Minä tunsin itseni rauhoittuneeksi enkä jatkanut keskustelua, varoen, että se johdattaisi äitini mieleen juuri sitä, mitä minä pelkäsin.