Versailles'in sopimus 1756 Ranskan ja Itävallan kesken sisälsi sen, että Ranska hankkisi Schlesian Itävallalle, joka korvaukseksi antaisi osan Alankomaista Ranskalle. Sopimuksen tekoa olivat etupäässä vaikeuttaneet ne seikat, että Ranska tahtoi suunnata liiton Englantia vastaan, ja Itävalta Preussia vastaan, Ranska tahtoi Alankomaat kokonaan, Itävalta tahtoi antaa osan Espanjan kruununperijälle Don Filipille. Kaunitzin tahdonlujuus voitti kuitenkin kaikki vastukset ja hänen onnistui saada mielipiteitään puolustamaan kuuluisa markisinna Pompadour. Onpa väitetty että Maria Teresia olisi alentunut kirjoittamaan kohteliaan kirjeen tälle kuninkaalliselle rakastajattarelle, mutta tämä väite on kokonaan väärä. Semmoinen teko olisi sotinut keisarinnan luonnetta vastaan.

Maria Teresia sanoi, ettei hän koskaan niin iloisella mielellä ollut allekirjoittanut sopimusta, kuin tätä yllämainittua Ranskan kanssa, ja kuitenkin saattoi hän tuskin olettaakaan ettei siitä olisi seurauksena suuri sota. Mutta hän luuli, että tästä sodasta olisi Itävallalle hyötyä, ja hänellä oli suuria voitonvarmoja toiveita.

Yleisesti tunnettua on etteivät ne toteutuneet. Vuodesta 1756 vuoteen 1763 raivosi n. s. seitsenvuotinen sota, jossa Itävalta, Saksi, Ranska ja Venäjä ja lopulta Ruotsi olivat toisella puolen, Englanti ja Preussi toisella. Fredrik II alkoi itse sodan, kun hän huomasi, ettei sitä voinut välttää. Hänen rohkeutensa, hänen neronsa tässä taistelussa ylivoimaisia vihollisia vastaan herätti hänen vastustajissaankin ihailua. Maria Teresialle oli kova koetus nähdä vuosikausien valtioviisaiden ja sotaisten ponnistusten menevän tyhjiin näissä taisteluissa. Hänellä ei ollut sotapäällikköä, joka sotaisessa nerossa olisi vetänyt Fredrik II:lle vertoja. Varmaankin oli hänestä, ylpeästä itsevaltijattaresta katkeraa tuntea vihatun vastustajan edessä voimansa ja valtansa rajoitetuksi. Hän turvautui Kaunitzin apuun, jonka näinä levottomina vuosina täytyi antautua sota-asioihinkin. Keisarinnan ja keisarin huomio oli kiintynyt etupäässä sodan rahalliseen puoleen. Ei ollut niinkään helppoa hankkia rahoja ja Itävallan valtiovelka nousi sodan loputtua 300 miljoonaan guldeniin.

Sodan eri tapahtumia emme tässä rupea selittämään. Kuten tietty petti Venäjä Itävallan, Ranskan voimat väsähtyivät, ja kun Fredrik II oli valloittanut Schweidnitzin, kadotti Maria Teresia kokonaan toivon valloittaa takaisin Schlesia, »Itävallan helmi», ja hänen täytyi tehdä Hubertsburgin rauha 1763, jossa Preussin valloitukset vahvistettiin ja tunnustettiin samalla Preussin suurvalta-asema Saksassa.

Rauhanteko oli Maria Teresialle nöyryyttävä. Olisi voinut odottaa, että Kaunitz olisi saanut maksaa tämän nöyryytyksen, hän kun oli ehdottanut poliitista suunnitelmaa, jonka järkeväisyyttä oli syytä epäillä. Mutta niin ei ollut asian laita. Kaunitz oli entistä suuremmassa suosiossa. Sen tapaista pikkumaisuutta ei Maria Teresiassa ollut, ja hän käsitti täysin, että suuren valtiomiehen neroa tarvittaisiin nyt enemmän kuin koskaan ennen parantamaan kaikkia niitä halkeamia, jotka onneton sota oli tuottanut yhteiskuntarakennukseen. Maria Teresia toimi yhtä innokkaasti maansa hyväksi rauhan jälkeen kuin sodankin aikana, eikä ulkopolitiikassakaan tapahtunut muutoksia lähinnä seuraavana aikana. Kenties saattaa kuitenkin jo silloin huomata jonkunlaista epäröimistä päätösten tekemisessä ja taipumusta jättää tärkeitä asioita ruhtinas Kaunitzin päätettäviksi. Tämä muutos Maria Teresiassa esiintyy selvin piirtein vasta erään tapauksen jälkeen, joka muodostaa käänteen hänen hallituksessaan, ja joka samalla järkähytti koko hänen olentoansa sen perusteita myöden. Sen surun jälkeen, joka häntä silloin kohtasi, ei hänestä enää koskaan tullut sitä, mikä hän oli ollut.

Syynä siihen että lahjakkaasta naisesta niin harvoin tulee todellinen henkinen nero on vähemmin se, että hänen henkiset ominaisuutensa ovat liian heikot elämän taistelussa kuin se, että hänen tunteensa ovat liian voimakkaat. Maria Teresiankin suurenmoinen henki on todisteena tästä väitteestä.

* * * * *

Suurilla juhlallisuuksilla vietettiin Innsbruckissa Maria Teresian lähinnä vanhimman pojan arkkiherttua Leopoldin ja espanjalaisen prinsessan Luisan vihkiäisiä. Nämä juhlallisuudet keskeytyivät, kun keisari Frans äkkiä sai halvauksen ja kuoli vanhimman poikansa arkkiherttua Josefin käsiin. Tämä tapahtui elokuun 18 p:nä 1765.

Maria Teresia oli tuskasta murtunut. Hän tahtoi luopua hallituksesta, oli välinpitämätön kaikesta. Ainoastaan Josefin ja Kaunitzin yhteiset ponnistukset saivat hänet jäämään paikalleen, mutta Josef nimitettiin apuhallitsijaksi, ja alussa jäivät kaikki toimet hänen huostaansa.

Maria Teresia ei mielestään voinut toimittaa kyllin suuria ulkonaisia surun merkkejä. Teatterit suljettiin, syvin surupuku otettiin käytäntöön, messuja ja hartaushetkiä käskettiin pitää. Keisarinna kielsi hovinaisia ihomaaliakin käyttämästä. Tämä herätti suurta paheksumista aikana, jona ihomaali kuului toalettiin. Kauniin ruhtinatar Auerspergin sanotaan loukkaantuneena huudahtaneen: »Onko mahdollista, että omat kasvonpiirteetkään eivät enää ole vallassamme? Ja kuitenkin olen ne saanut Jumalalta, eikä valtiolta.»