Näytti aluksi siltä kuin keisarinna olisi menettänyt työhalun ja kaiken maan ja valtakunnan harrastuksen. Hän oli sanonut aina pelkäävänsä epäröimistä. Nyt oli se pelko käynyt toteen ja hän näyttäytyi heikoksi ja epävarmaksi päätöksiä tehdessään. Olisipa melkein taipuvainen luulemaan, että Frans Stefan oli ollut hänen neuvonantajansa valtioasioissa, ellei tietäisi päinvastaista. Suuressa surussaan näytti hän melkein sitä itsekin uskoneen, ja hän soimaamistaan soimasi itseään siitä, ettei hän ollut puolisolleen ollut siinä määrin kaikki, kuin hänen olisi tullut olla. Mutta nämä soimaukset olivat ainoastaan surusta kiihtyneen mielikuvituksen luomat. Olemme jo maininneet että heidän avioliittonsa pääpiirteissään oli onnellisimpia, mitä voi ajatella. Maria Teresian etevämmyys oli tosin hänestä tehnyt hallitsevan, mutta hän rakasti ja ihaili puolisoaan. Vuosien kuluessa kävi keisari yhä myöntyvämmäksi ja hallitustoimille välinpitämättömämmäksi. Seitsenvuotisen sodankin huolestuttavana aikana saattoi hän kuluttaa aikansa tieteellisillä diletanttitoimilla ja mielihuvituksellaan metsästyksellä uhraamatta tuntiakaan hallitusasioihin. Hän vetäytyi yhä enemmän pois hovistakin. Hän ei tainnut koskaan esiintyä niin arvokkaasti, kuin keisarin tuli, jonka vuoksi häneen useinkaan ei pantu huomiota. Kerrotaanpa muun muassa että hän eräänä iltana hovijuhlassa istuutui kauvas alhaalle saliin. Muutamat naiset läheisyydessä nousivat paikoiltaan. »Ei, jääkää kaikella muotoa istumaan», sanoi keisari, »istun vain tässä odottamassa hovin poislähtöä. Hovilla tarkoitan», lisäsi hän hyvänsävyisesti, »puolisoani ja lapsiani».
Aika kuitenkin osittain parantaa syvimmätkin surut. Maria Teresiakin tyyntyi, ja kaikki alkoi taas vähitellen kulkea entistä uraa. Työkyky ja harrastukset palasivat. Kuitenkaan ei hänestä koskaan tullut entistänsä. Hän totteli neuvonantajiaan, etupäässä Kaunitzia, toisinaan enemmän kuin tahtoikaan. Hänessä oli tunnollisuuden päättämättömyyttä, joka kenties oli luontaista, mutta jonka hän sitä ennen oli voittanut voimakkaalla tahdollaan. Mutta jos hänen tahtonsa olikin heikontunut, oli se kuitenkin vielä siksi luja, että sen jyrkästi erotti hänen apuhallitsijansa tahdosta.
Maria Teresian vanhin poika, Josef, tuli isän kuoltua keisariksi. Hän oli harvinaisen lahjakas, eikä jalompaa miestä koskaan liene nähty valtaistuimella. Hän oli äidiltään perinyt rakkauden maahan ja kansaan, hänen halunsa parantaa alamaisten asemaa, hänen teräväjärkisyytensä ja hänen muistinsa. Sitä paitsi oli hän varhaisimmasta lapsuudesta saanut oppia kaikkea, mitä prinssi tulevaan kutsumukseensa tarvitsi. Maria Teresia oli siksi paljon kärsinyt omasta oppimattomuudestaan, että hän koetti hankkia perilliselleen kaikkea mahdollista opetusta. Josef oli sitä paitsi isältään saanut hyvän taloudellisen ymmärryksen ja hän taisi säästää, jota Maria Teresia ei lainkaan voinut, hyvästä tahdostaan huolimatta. Mutta Josef rakasti rahaa ainoastaan maansa tähden, ja kun hänen isänsä oli tehnyt hänet pääperillisekseen, lahjoitti hän anteliaasti koko perintönsä, 22 miljoonaa guldenia, itävaltalaiselle valtiolle, parantaakseen jossain määrin sen huonoja raha-asioita.
Valistusfilosofian opetukset olivat tunkeutuneet vanhaan habsburgilaiseenkin hoviin ja nuoresta Josefista oli tullut niiden innokas puolustaja. Nämä valistusopetukset ovat suuri edistys, mutta niiden heikkoutena on jonkunmoinen nuorekas pintapuolisuus ja historiallisen käsityksen puute. Sen todistavat selvästi Josefin uudistuspuuhat. Terävänäköisyydellään huomasi hän heti puutteet, ja hänen vilkas älynsä keksi heti ehdotuksen niiden parantamiseksi. Mutta siinä kohdin otti hän harvoin lukuun ne lukemattomat pikkuvaikeudet, joista ainoastaan harkinnalla ja varovaisuudella vähitellen voidaan selvitä.
Maria Teresialle olivat hänen poikansa uudet aatteet osittain vieraat, osittain hän niitä kannatti, mutta kaikkia uudistuksia toimeenpantaessa vaati hän varovaista menettelytapaa. Mutta tämä suuri valtiomieshyve puuttui Josefilta. Maria Teresia oli etupäässä käytännöllinen, Josef taasen oli kuten uusi aikansa etupäässä tietopuolinen.
Josefilta puuttui myöskin toinen hänen äitinsä suurista ominaisuuksista. Maria Teresia voi nimittäin halukkaasti kuunnella jotain mielipidettä ja sitä tarkalleen tuumia, vaikka se oli hänen omalle taipumukselleen vastainen. Siitä oli se terveellinen seuraus, että jokainen antoi hänelle sen neuvon, jota piti hyödyllisimpänä, eikä sitä, jonka hän luuli keisarinnaa miellyttävän. Josef sitä vastoin kuunteli mieluimmin itseään ja niitä, jotka olivat samaa mieltä kuin hän, vaikka hänen äitinsä jo aikaisin huomautti häntä tästä virheestä — tavallisimmasta virheestä, sillä todella voikin sanoa, että Maria Teresian vapaus ennakkoluuloista tässä kohdin on kiitosta ansaitseva, harvinainen hyve.
Josefin itsekylläisyyteen liittyi myöskin kiusallinen, ivallinen olotapa ja kiitollisuuden puute. Näistä virheistä Maria Teresia syyttää poikaansa. »Olkoon sinulla mitä luonnonlahjoja tahansa, se ei kuitenkaan ole mahdollista, että kokemus ja muisto menneisyydestä ja nykyisyydestä niin ovat sinun hallussasi, että voit tehdä kaikki itse…. On jo aika lakata löytämästä nautintoa tuosta sanansaivartamisesta, noista sukkelista puheparsista, jotka ainoastaan tarkoittavat toisten nöyryyttämistä ja tulemista naurunalaisiksi, sillä senkautta sinä karkoitat kaikki kunnon ihmiset ja toimit ikäänkuin ihmiskuntaa ei ansaitsi kunnioittaa ja rakastaa.» Etempänä samassa kirjeessä sanoo hän, että poika on henkinen keikailija, joka keikailee sukkeluudellaan, aivankuin hänen sisarensa Elisabet kauneudellaan.
Maria Teresia voi lausua pojalleen totuuden. Se ei kuitenkaan estänyt Josefia olemasta hänelle rakkaampi kaikkia muita hänen lapsiansa. Hän ei voinut elää ilman Josefia, ja hän ei toivonut mitään niin hartaasti kuin tehdä Josefille mieliksi. Hänen hellyytensä palkittiin. Josef II ei koskaan laannut rakastamasta ja ihailemasta äitiään.
Ja kuitenkin oli heidän yhteishallituksensa kumpaisellekin alituisena eripuraisuuden ja surun lähteenä. Se käy jo selville Josefin luonteesta. Hän edusti kaikkea uutta, halusi muutoksia, Maria Teresialla taas oli luonnollista, käytännöllistä viisautta, ja siihen yhtyi lisääntyvän ijän haluttomuus muutoksiin. Josef oli radikaali, Maria Teresia konservatiivi.
Kirkollisissa asioissa huomaamme Josefin olevan suvaitsevaisuuden korkeammalla kannalla. Maria Teresia oli ylipäänsä suvaitsematon, mutta hänellä oli erityisissä tapauksissa vapaamielinen katsantokanta, eikä hän vastustanut jesuittien karkoittamista 1773. Kuitenkin hän ensin tarkkaan punnitsi asiaa ja päätti omin päin, että heidän suuri omaisuutensa käytettäisiin perusrahastoksi koulua varten. Samoin hän vastoin yliopiston tahtoa sai aikaan sen, että protestantteja saisi arvoittaa samojen ehtojen mukaan kuin katolilaisia.