Hänen kansansivistysharrastuksensa on hänen historiansa kauneimpia lehtiä. Hänen harrastuksensa perusteena ei ollut ainoastaan yleinen ihmisrakkaus, vaan vaikuttivat siihen valtiollisetkin syyt. Koska tämä huolenpito kuuluu hänen loppuhallitukseensa, saamme tilaisuutta palata siihen.
Maria Teresia ei niin täydellisesti ihaillut ranskalaista sivistystä kuin useimmat hänen aikalaisensa. Päinvastoin rakasti hän lämpimästi kieltänsä ja suosi sen kirjallisuutta. Onpa sanottu että hän tahtoi perustaa saksalaisen akatemiankin ranskalaisen mallin mukaan, mutta sillä seikalla ei ole todellista perää. Hän ei ollut akatemiain ystävä ja vastusti ehdottomasti tiedeakatemian perustamista. Kenties oli siihen syynä hänen jyrkkä vastenmielisyytensä kaikkiin korulauseisiin, joita sen ajan oppineet seurat usein suosivat. Sitä vastoin antoi hän perustaa valtioarkiston 1749, vieläkin olemassa oleva Reichs und Geheime-Archiv Wienissä. Sitä ennen olivat historialliset asiapaperit olleet hajallaan. Alkuperäinen Westfalin rauhankongressin pöytäkirja oli esim. myyty lumppukaupassa Wienissä. Bartensteinistä tuli arkiston johtaja.
Maria Teresia valvoi, kuten jo huomautettiin, kaikkien itävaltalaisten maitten parasta. Hän työskenteli väsymättä yhdistääkseen valtakunnan hajanaiset osat keskushallintoa vahvistamalla, ja hän ymmärsi tehdä oman personallisuutensa täksi todelliseksi yhtenäisyydeksi. Sekä Wienin asukkaat että kansa Posin ja Scheldenin rannoilla tahi Karpatein ja Erzgebirgen rinteillä olivat sitä mieltä, että oli onni totella Maria Teresian lempeää valtikkaa, joskin sieltä täältä toisinaan kuului tyytymättömiä ääniä.
Unkari oli aina keisarinnan erityisen huolenpidon esineenä. Tämä maa muodosti 1/3:n koko Itävallasta sekä asukaslukunsa että pinta-alansa puolesta, mutta siitä huolimatta tuotti se ainoastaan 1/10:n valtiorahaston tuloista. Paitsi sitä vallitsi siellä enemmän aatelisia etuoikeuksia ja keskiaikaisia laitoksia kuin useimmissa muissa maissa. Ei kukaan halunnut hartaammin kuin Maria Teresia parantaa näitä epäkohtia, mutta Unkarissa oli hänen valtansa, kuten jo olemme nähneet, tarkasti rajoitettu. Ne surulliset kokemukset, jotka hänellä oli 1741:n valtiopäiviltä uudistuivat vielä suuremmassa määrässä valtiopäivillä 1751 ja 1764. Maria Teresia oli itse läsnä, hän teki parhaansa personallisesti voittaakseen ulkonaisille huomionosoituksille alttiit unkarilaiset, hän perusti heille erityisen ritarikunnan, St Stefanin ritarikunnan, hän matkusti ympäri maata, rakennutti linnan Pestiin j. n. e., mutta kaikista näistä yrityksistä ei ollut sanottavasti hyötyä. Unkarilaiset vakuuttivat mitä nöyrimmin sanoin uskollisuutensa, he lisäsivät jossakin määrin verojaan, mutta eivät tahtoneet luopua ainoastakaan etuoikeudesta, vaan jättivät sen sijaan 1764 kokonaista 227 valituskohtaa. Heidän kuningattarensa vetosi turhaan heidän myötätuntoisuuteensa köyhää väestöä kohtaan. Vuonna 1765 onnistui Maria Teresian kuitenkin valtiopäiväin myötävaikutuksetta saattaa voimaan verojärjestelmän, jolla oli suuri merkitys. Hän toimi varsin viisaasti, kun ei äkkiä pannut toimeen kaikkia niitä parannuksia, jotka hän huomasi välttämättömiksi. Hänen poikansa Josefin hallitus on parhaana todisteena siitä. Hän poisti väkivaltaisesti aateliston etuoikeudet ja toimitti useita hyödyllisiä muutoksia, mutta sillä seurauksella että vanha viha habsburgeihin heräsi uuteen eloon, ja koko maa nousi kapinaan. Maria Teresia taasen ei käynyt pitemmälle parannuksissaan, kuin rauhan ylläpitäminen salli.
Samaa maltillista viisautta noudatti Maria Teresia Alankomaissakin (Belgiassa), jonka väestö myöskin piti tarkkaa huolta vanhoista oikeuksistaan. Tämä maa oli saanut kärsiä paljon itävaltalaisen perintösodan aikana, ja Maria Teresia, joka koetti parantaa sen monia haavoja, huomasi pian että paras tapa oli jättää maakunta rauhaan ja ainoastaan suojella sitä hollantilaisten ja ranskalaisten väkivallalta. Italiassa onnistui hänen sitä vastoin saada aikaan monta parannusta. Täällä kuten tavallisesti tiesi Maria Teresia saada palvelukseensa kelpo virkamiehiä. Uusi maakuntahallitus pantiin toimeen, inkvisitioni poistettiin, ja italialaiset maakunnat kukoistivat hänen aikanaan.
Myöskin ulkopolitiikkaa piti Maria Teresia tarkasti silmällä. Niin epävarmat kuin valtiolliset olot 1700-luvulla olivatkin, ja niin kokonaisuutta vailla kuin itävaltalainen yksinvalta oli, vaadittiin sen päämieheltä suurta valtiollista tarkkuutta ohjaamaan kulkunsa kaikkien vaarojen läpi ja säilyttämään sitä suurvallanasemaa, jota perintösota oli järkyttänyt, mutta jonka Aachenin rauha jälleen onnellisesti oli vahvistanut.
Tämän rauhanpäätöksen jälkeen neuvoteltiin ahkerasti siitä, mitä politiikkaa Itävallan tulisi seurata. Kaikkien yhteinen mielipide oli, että Preussi oli Itävallan vaarallisin vastustaja, kaikkien mielestä Venäjä oli luonnollinen, mutta epäluotettava liittolainen. Suhteesta Ranskaan oltiin sitävastoin eri mieltä. Keisarista tämä maa oli Itävallan perivihollinen ja sen uskottomuus viime sodassa näytti hänestä todistavan sitä, mitä tältä vallalta aina voitiin odottaa. Vastoin tätä ehdotti nuori ministeri Kaunitz, joka oli herättänyt huomiota Aachenin rauhankokouksessa, että Itävallan pitäisi koettaa voittaa Ranska puolelleen, sillä ainoastaan se valta voisi auttaa Itävaltaa valloittamaan Schlesia takaisin.
Keisarinna, jonka hallussa oli päätösvalta, taipui Kaunitzin puolelle. Tämä lähetettiin Parisiin ministeriksi 1750, ja Itävalta koetti sen jälkeen lähestyä Ranskaa. Tämän vallan uskottomuuden voi Maria Teresia valtiollisesta viisaudesta antaa anteeksi, mutta Schlesian menettämistä ei hän arvellut voivansa eikä saavansa unohtaa. Kuitenkin puhui hän suoraan, kun hän ranskalaiselle lähettiläälle Wienissä lausui: »En tarkoita, etten surisi Schlesian menettämistä. En myöskään sano, etten aikoisi sitä anastaa takaisin, jos aikojen kuluessa suotuisa tilaisuus tarjoutuisi. Mutta toistan Teille vielä, että nykyhetkenä en sitä ollenkaan ajattele.»
Vuosikausia olikin kestävä ennenkuin Itävallan onnistui voittaa Ranskan luottamus ja suurta valtiollista viisautta vaadittiin, jottei epäluulo ennenaikojaan heräisi. Vuosisatoja kestäneen eripuraisuuden jälkeen oli ranskalais-itävaltalainen liitto uskaliaimpia ja huomiotaherättävimpiä valtiollisia näytelmiä, mitä eurooppalainen valtiotaito koskaan on esittänyt. Siihen päämaaliin pyrki Maria Teresia ja se saavutettiin, vaikka vasta toukokuulla 1756.
Kaunitz oli silloin jo aikoja sitten jättänyt Parisin. Jo 1753 kutsuttiin hän takaisin Wieniin ja nimitettiin valtiokansleriksi eli kuten nykyään sanottaisiin ulkoasiainministeriksi. Ulfeldt, kuuluisan Leonora Kristina Ulfeldtin pojanpoika, jolla ennen oli ollut tämä virka, sai hoviviran, ja Bartensteinille, jolla myöskin oli ollut vaikutusvaltaa ulkopolitiikkaan, annettiin ylhäinen virka, joka hänet kuitenkin erotti hänen entisestä toiminta-alastaan. Antonius Wenzel Kaunitzista tuli siitä ajasta alkaen Maria Teresian vaikutusvaltaisin virkamies, ja hänen vaikutusvaltansa kasvoi vuosi vuodelta. Keisarinnalla oli suuri luottamus häneen, ja siinä kohdin kuten muissakin osottaa hän ihmistuntemistaan, sillä Kaunitz oli erinomainen mies. Terävä pää, nerokas itsenäisyys, laajat tiedot ja suuri työkyky. Mutta hänessä oli monta vikaakin, joita Maria Teresia muuten ei sietänyt. Hän oli naurettavan tarkka vaatteistaan ja ulkonaisesta esiintymisestään, hän oli ylen arka terveydestään, tavoiltaan kevytmielinen ja lopuksi hän ihaili liiaksi Voltairiä, jottei olisi syytä epäillä hänen oikeauskoisuuttaan. Sitäpaitsi oli hän luonteeltaan vallanhimoinen ja käskevä. Mutta Maria Teresialla oli harvinainen kyky antaa anteeksi vikoja, kun hän käsitti ansiot. Hän alkoi senvuoksi kysellä häneltä neuvoja sisäasioissakin. Valtiokanslerin ja keisarinnan välillä syntyi sellainen yhteistyö, sellainen yhtenäisyys päätöksissä ja toimeenpanossa, että historia voi näyttää ainoastaan harvoja samantapaisia esimerkkejä. Heidän kesken solmittiin mitä jaloin ystävyysside, ja Kaunitz ihaili ja kunnioitti Maria Teresiaa yhtä suuresti, kuin Maria Teresia häntä. Mutta se, joka ei aina näyttänyt tyynesti kestävän Kaunitzin kasvavaa valtaa, oli keisari. Etenkin näyttää hän paheksuneen ranskalaisystävällistä politiikkaa, johon Kaunitz oli neuvonut Maria Teresiaa. Kerrotaanpa kiivaasta väittelystäkin valtiokanslerin ja muuten niin tyynen keisarin kesken. Keisari ei kuitenkaan voinut olla kauvan sopimatta ja lausui piakkoin katuvansa ajattelemattomasti lausuttuja sanojaan.