Suuri valtiollinen kysymys koski silloin Puolan kuningaskuntaa. Oli selvää, että Venäjän kunnianhimoinen yksinvaltias, Katarina II, pyrki tämänkin maan vallitsijaksi. Itävalta ja Preussi eivät tainneet välinpitämättömin silmin katsella Venäjän aikeita. Heidän velvollisuutensa olisi ollut tukea Puolan horjuvaa valtaistuinta, mutta Fredrik II keksi toisen keinon kumota Katarinan suunnitelmat, nimittäin Puolan jakamisen sen kolmen naapurin kesken, Venäjän, Preussin ja Itävallan. Kun Maria Teresia ensin sai näistä ehdotuksista vihiä, kieltäytyi hän lujasti niihin osaa ottamasta. Hänen ympäristönsä oli samaa mieltä kuin hän. Toivottiin saatavan Turkista, Ranskasta, Englannista apua Venäjää vastaan. Tultiin kuitenkin huomaamaan, että nämä vallat eivät voineet tahi eivät tahtoneet antaa apuaan. Turkki oli kauvan käsittänyt, mikä vaara Venäjältä uhkasi, ja oli nähnyt parhaaksi kannattaa Puolaa, jossa Venäjä harjoitti suurta vaikutusvaltaansa. Vuonna 1768 julisti siis Turkki Venäjälle sodan. Mutta tämä sota oli Venäjälle yhtämittainen voittosarja. Sekä Preussi että Itävalta tulivat toden teolla levottomiksi peläten venäläisen jättiläisen saavan varmaa jalansijaa Balkanniemellä, josta olisi vaaraa sekä eurooppalaiselle tasapainolle että näiden molempien valtain kehitykselle. Silloin esitti Fredrik II ehdotuksensa Puolan jaosta. Aivan uusi ei tämä ehdotus ollut. Jo Ruotsin kuningas Kaarlo X oli, kuten tietty, sitä ajatellut. Kunnianhimoinen Saksin kuuriruhtinatar Maria Antonia, oli 1763 esittänyt samantapaisen ehdotuksen Maria Teresialle, joka kuitenkin oli vastannut jyrkkään kieltävästi semmoiseen toimenpiteeseen. Nyt ehdotti Fredrik II, että Venäjä luopuisi valloituksistaan Turkissa saaden korvaukseksi osan Puolaa. Katarina II suostui heti ehdotukseen, ja Preussi ja Venäjä tekivät liiton helmikuulla 1772. Sulttaani oli tosin tarttunut aseisiin Puolaa kannattaakseen, mutta hänen tappionsa oli muuttanut aseman, ja nyt hän näki Puolan jaossa pelastuksensa.
Itävalta oli sopimuksen kautta yhdistetty Turkkiin ja oli tälle vallalle luvannut edullisen rauhan. Kuinka olisi se voinut täyttää tämän sopimuksen muuten kuin liittymällä Fredrik II:sen jakoehdotukseen? Eivätkä Itävalta ja Turkki voineet toivoa, että Englanti niiden tähden jättäisi siirtomaapolitiikkansa, tahi että Ranska rappeutuneine raha-asioineen ryhtyisi sotaan niiden hyväksi. Tästä huolimatta epäröi Itävalta politiikassaan. Jos olisi voitu saada Schlesia takaisin antamalla Preussille osa Puolasta, mutta muu olisi jäänyt koskematta, olisi mieluummin suostuttu. Vähitellen asettuivat sekä Josef että Kaunitz kuitenkin Fredrik II:sen jakoehdotuksen puolelle. Ainoastaan Maria Teresia kieltäytyi. Häntä ahdistettiin moitteilla. Mikä olisi seuraus Itävallan kiellosta? Että Preussi ja Venäjä kahden jakaisivat saaliin. Eihän toki Itävalta yksin voinut tarttua aseisiin Puolan itsenäisyyden puolustukseksi! Hän taipui, mutta jakoehdotuksen suunnitelmaan on hän kirjoittanut seuraavat merkilliset sanat: »Minä suostun, koska niin monet suuret ja viisaat miehet sen tahtovat, mutta kuoltuani nähdään, mikä tulee olemaan seurauksena tästä kaiken tähän asti pyhänä ja oikeana pidetyn loukkaamisesta.» Kuvaavaa hänen kannalleen on myös se, mitä hän kirjeessä 17 p:ltä syysk. 1772 uskoo pojalleen Ferdinandille. Hän lausuu »että tämä onneton jako on maksanut hänelle 10 vuotta hänen elämäänsä. Saatpa nähdä», jatkaa hän, »tämän asian koko onnettoman kulun. Kuinka kauvan olenkaan koettanut sitä vastustaa! Ainoastaan turkkilaisten vastoinkäymiset, jotka seurasivat toisiaan isku iskulta, mahdottomuus saada apua Ranskalta ja Englannilta, todennäköisyys saada yksin käydä sotaa sekä Venäjää että Preussia vastaan, kurjuus, nälänhätä ja hävittävät taudit maissani pakoittivat minut myöntymään tähän onnettomaan ehdotukseen, joka luo varjonsa yli koko hallitukseni. Jumala suokoon, ettei minua toisessa maailmassa asetettaisi edesvastuuseen tästä teosta! Tunnustan sinulle, etten näe missään loppua tälle asialle, niin se painaa sydäntäni, seuraa minua ja katkeroittaa muutenkin synkät päiväni. Minun täytyy jo heretä siitä puhumasta, jotten joutuisi liian suuren levottomuuden ja surumielisyyden valtaan.»
Itävalta sai tässä Puolan jaossa Galizian, jossa oli 2 1/2 miljoonaa asukasta. Josef oli erittäin tyytyväinen, matkusti katsomaan uutta valtakuntaansa ja teki lukuisia suunnitelmia, joita hänen äitinsä ei hyväksynyt. Hän tahtoi muun muassa vaihtaa Alankomaat Baijeriin, ja se olisi hänelle kenties onnistunut, ellei Fredrik II olisi ruvennut sitä vastustamaan ja antanut sotajoukkonsa hyökätä Böhmiin. Maria Teresia, joka ei tahtonut nähdä toista veristä sotaa, sai poikansa luopumaan aikeistaan ja tekemään rauhansopimuksen Teschenissä 1779. Maria Teresia oli sitä ennen saanut kestää monta kovaa hetkeä. Itävallan sotajoukko ei voinut, kaikista parannusponnistuksista huolimatta, kilpailla Preussin sotajoukon kanssa ja Maria Teresia oli kylliksi kärsinyt niistä monista tappioista, jotka hänen sotajoukkonsa oli saanut kestää seitsenvuotisen sodan aikana. Kirje hänen pojalleen Leopoldille 12 p.ltä maalisk. 1778 kuvaa selvästi sitä levottomuutta, joka hänessä vallitsi. »Aika on kallis», kirjoittaa hän, »ei mikään muu valta voi antaa meille bona officia'nsa. Venäjän ja Ranskan pitäisi se tehdä, mutta ne ovat molemmat omiin asioihinsa kiintyneet ja enemmän preussiläiset kuin itävaltalaiset. Niitä ei voi siitä soimata, sillä heidän asemassaan ajattelisimme me samoin. Olenpa valmis halventamaan nimeäni ja suostumaan heikkouden tekoon pelastaakseni valtakunnan. Ainoastaan tämä ajatus minua tukee asemassani, mutta kun miekka kerran on paljastettu, on syytä pelätä ettei sitä pian jälleen tuppeen pistetä. — Olen täällä yksinäni, voinpa sanoa ilman neuvonantajia, koska keisari (Josef II) jo muutamia vuosia on alituisesti matkustellut.» — — Teschenin rauha oli voitto Maria Teresian sovinnolliselle ja varovaiselle politiikalle.
Josef kävi Katarina II:sen luona ja teki monta muutakin matkaa, joka suinkaan ei Maria Teresiaa miellyttänyt, sillä hänen mielestään Josef olisi paremmin hyödyttänyt maataan pysymällä kotona. Mutta nuorekas keisari tahtoi hankkia itselleen kokemusta ja myöskin valtiollisia ystäviä.
Kaikesta tästä käy selville, että yhteishallinto tuotti äidille ja pojalle suuria ristiriitaisuuksia, Josef pyysi pari kertaa päästä hallituksesta, jossa hän mielestään oli liiallinen henkilö. Niin hän esim. jo 1769 kirjoitti äidilleen kiivauden hetkenä: »En ole mitään, enkä valtio-asioissa edes ajatteleva olento, minun vain tulee kannattaa kaikkia Teidän toimenpiteitänne ja mukautua kaikessa tahtoonne.» Kirjeissään veljelleen Leopoldille, joka isän kuoleman jälkeen oli tullut Toscanan suurherttuaksi, lausuu hän peittelemättä katkeruutensa siitä, että keisarinna on niin haluton kaikkiin muutoksiin ja että hän yksin tahtoo määrätä kaikki. Maria Teresiakin kärsi näistä ristiriitaisuuksista ja tahtoi usein vetäytyä pois. Mutta samalla arveli hän velvollisuudekseen jäädä paikalleen. Hän oli huolissaan poikansa uhkarohkeista yrityksistä ja näki tulevaisuuden pimeänä.
Maria Teresian perhe-elämässä oli näinä vuosina suru ja ilo vaihdellut. Kuudestatoista lapsestaan oli hän kadottanut neljä pienenä, tytär, Johanna, kuoli 1762, toinen, Josefa, vuonna 1768, jolloin hänen oli solmittava avioliitto Neapelin kuninkaan kanssa; muut elivät häntä kauvemmin. Itse onnellisena avioliitossaan hän aina innokkaasti harrasti avioliittojen perustamista, eikä mikään ole luonnollisempaa kuin että kaikki hänen lapsensakin tässä suhteessa olivat hänen huolenpitonsa esineinä. Kruununperijä meni jo 1760 avioliittoon Parman Isabellan kanssa.
Tämä prinsessa tuli kuin auringonsäde Wienin hoviin seitsenvuotisen sodan viimeisenä synkkänä vuonna. Harvoin lienee luonto niin anteliaasti jakanut lahjojaan ihmisolennolle. Hän oli kaunis, miellyttävä, lahjakas, tunteellinen ja harvinaisen teräväpäinen. Hänestä tuli koko hovin lemmikki, keisari ja keisarinna koettivat kilvan voittaa hänen suosiotaan, hänen puolisonsa jumaloi häntä. Näytti siltä kuin olisi hän piakkoin voinut hallita koko hovia, koko valtakuntaa. Kuinka monta itsenäistä ajatusta ja tunnetta liikkuikaan tässä nuoressa naisessa! Vielä tänä päivänä, lukiessa niitä harvoja hänen kirjoituksiaan, jotka ovat säilyneet, hämmästyy sitä terävänäköisyyttä, omintakeisuutta ja asiaintuntemista, jommoista harvoin tapaa niin nuorella ja kokemattomalla henkilöllä. Mutta tässä rikaslahjaisuudessa löytyi tumma kohta, päähänpisto. Isabella toivoi kuolemaa, oli elämään väsynyt, tunsi itsensä hyödyttömäksi tässä maailmassa. Kolme vuotta naimisen jälkeen luuli hän kuoleman tulevan, sen hän uskoi kälylleen Marialle, jota kohtaan hän tunsi haaveilevaa ihailua. Ja kolmannella vuodella kuolema tulikin. Isabella jätti jälkeensä suuren tyhjyyden. Josef ei koskaan lakannut häntä suremasta ja kaikista muista naisista oli hän välinpitämätön. Aluksi oli hän lohduttamaton. Isabellalle oli hän uskonut kaikki tuumat, joita hän hautoi levottomassa mielessään. Hänen ainoana tyydytyksenään oli lukea uudelleen hänen kirjeitään ja muistiinpanojaan. Niissä löysi hän yhtä lämpimää valtion menestyksen harrastusta, kuin hän itse tunsi, ja sitäpaitsi ihmisrakkautta ja ymmärrystä, jota hän ei voinut laata ihailemasta. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, mitä hän oli kadottanut. Hän ei kuitenkaan saanut antautua surunsa valtaan, sillä piakkoin hänet valittiin Rooman kuninkaaksi, joten hänelle varattiin oikeus tulla keisariksi isänsä jälkeen. Häntä kohdeltiin kaikkialla matkallaan Frankfurt am Mainiin mitä suurimmalla hyväntahtoisuudella, mutta se ei voinut häntä rauhoittaa. Hän ei voinut karkoittaa vaimonsa kuvaa mielestään. »Te tiedätte, mitkä tunteet minussa vallitsevat», kirjoitti hän äidilleen. »Te voitte käsittää tilani ja surkutella onnetonta poikaanne, jonka ainoa lohdutus on Teidän osanottonne.» Maria Teresia etsi hänelle uutta morsianta. Hän nai Baijerin Josefan 1768. Tämä prinsessa ei ollut kaunis eikä lahjakas, mutta voitti kaikkien suosion hyväsydämmisyydellään. Josef kadotti samana vuonna ainoan lapsensa Isabellan kanssa, tytön, jota hän yksin hoiti sairasvuoteella. Josefa kuoli 1775 isoonrokkoon, johon Isabellakin oli kuollut, ja keisari jäi sitten leskeksi, vaikka äiti olisi toivonut hänen menevän vielä kolmannen kerran avioliittoon. Hän näyttää liittyneen vielä lähemmin äitiinsä, tämän elämän loppuaikoina. Valtiollisissa asioissa oli äidillä oma mielipiteensä, mutta kaikessa muussa alistui hän poikansa tahdon alle.
»Erimielisyyden sattuessa meidän molempien kesken, saa hän aina tahtonsa perille», sanoi keisarinna, »parin tunnin kuluttua olen epätoivoissani siitä, että olen saattanut hänet levottomaksi.»
Maria Teresian toinen poika, kunnon Leopold, tuli Toscanan suuriruhtinaaksi. Kolmas poika, Ferdinand, tuli 1771 Lombardian kenraalikuvernööriksi. Lähtiessään sai hän äidiltänsä lavean virkaohjeen, ja Maria Teresian kirjeissä hänelle on yltäkyllin viisaita neuvoja sekä hänen yksityistä että julkista elämäänsä varten. Myöskin hän saa neuvon, ett'ei hän ympäristössään suosisi ainoastaan niitä, jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä. Kerran kirjoitti hän: »minä näen ainoastaan polvistuvia ja vähempiarvoisia ihmisiä ympärilläsi, mutta sinulla ei ole kokemusta eikä tarpeeksi kärsivällisyyttä.» Sekä Leopold että Ferdinand olivat naimisissa, ja Maria Teresia oli mitä hellin anoppi ja oli ahkerassa kirjevaihdossa miniöidensä kanssa. Nuorin pojista, Maximilian, vähemmän lahjakas mies, rupesi hengelliseen säätyyn.
Kaikki Maria Teresian tyttäret olivat kuuluisat kauneudestaan. Varsinaista perinpohjaista sivistystä he eivät olleet saaneet. Vanhin, Marianne, oli vähimmin kaunis, mutta lahjakkain. Hän oli sitäpaitsi hyvin kivuloinen, joten Maria Teresia tyytyi nimittämään hänet suuren luostarin abbedissaksi Pragiin. Toinen järjestyksessä, hänen lempityttärensä Maria, tuli oman mielensä mukaan naimisiin Saksin prinssin Albertin kanssa, joka nimitettiin Unkarin maaherraksi. Näytti siltä kuin Maria Teresian olisi ollut vaikea erota tästä tyttärestään. Hän lausui myöskin, että Maria oli ainoa hänen tyttäristään, jonka onnesta avioliitossa hän voi olla varma. Kolmea muuta tytärtään piti Maria Teresia itse politiikan uhrina. Maria eli Maria Kristina, joksi häntä myöskin joskus kutsuttiin, ei kuitenkaan ollut saanut saksilaista prinssiään ilman vastustusta. Keisari Frans nimittäin ei eläessään tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, vaan tahtoi, että hän menisi naimisiin erään sardinialaisen prinssin kanssa, joka oli hänen oman sisarensa poika. Keisarinnan mielestä hänellä oli oikeus toteuttaa tahtonsa valtiollisissa asioissa vastoin puolisoansa, mutta kun oli kysymys yksityisistä asioista katsoi hän velvollisuudekseen totella keisaria. Sen hän tekikin, kun keisari joskus, kuten tässä tapauksessa, puhui lujuudella. Mutta kun hän näki nuorten rakkauden, ei hän voinut olla toimetonna, ja hän oli liian viisas diplomaatti ollakseen onnistumatta sardinialaisen naimisen lykkäämisessä, sen vanhan diplomaattisen säännön mukaan, että joka voittaa aikaa, voittaa kaikki. Ja hän voitti, vaikka tavalla, jota hän vähimmin aavisti. Keisarin kuolema teki sardinialaisen naimisen tyhjäksi. Marraskuussa 1765 nimitettiin Saksin Albert Unkarin maaherraksi, ja huhtikuussa 1766 vihittiin hän arkkiherttuattaren kanssa, joka äidiltään sai mitä rikkaimmat myötäjäiset. Lähtiessään Pressburgiin sai hänkin huomattavan ohjeen, jossa Maria Teresia esiintoi elämänkäsityksensä. Hän neuvoo tytärtään alistumaan miehensä tahdon alle, sillä avioliiton onni, jatkaa hän, riippuu molemminpuolisesta lähestymisestä täydellä luottamuksella. Siihen tulisi tyttären ennen kaikkea pyrkiä. Hänen täytyy varoa ulkonaisesti liian kiivaasti näyttämästä rakkauttaan, sillä intohimoinen rakkaus haihtuu pian. Täytyy kunnioittaa toisiansa, olla uskollisia tosiystäviä, silloin omistaa salaisuuden olla onnellinen avioliitossaan ja voi yhdessä kantaa ne koetukset, jotka elämä aina tuo muassaan. Säädyllisyys vaatetuksessa, järjestys kodissa, hyödyllisissä toimissa askaroiminen, jos kaikki tämä otetaan huomioon, on vaimo miehellensä mieliksi, ja mies viihtyy silloin paraiten hänen luonansa. Maria Teresia varoittaa tytärtänsä ylpeydestä, pyytää häntä seurustelemaan ystävällisesti kaikkien kanssa, niin alhaisten kuin ylhäistenkin, elämään yksinkertaisesti, mutta olemaan vierasvarainen, koettamaan voittaa unkarilaiset oppimalla heidän kielensä ja kunnioittamalla heidän tapojansa. Maria Teresia kävi usein tyttärensä luona. Unkarilaisten politillisissa asioissa kääntyi hän kuitenkin aina vävynsä puoleen. Hän ei semmoisissa tapauksissa luottanut tyttärensä tietoihin. Sitävastoin luotti hän vävyynsä, ja Maria Teresia ei tehnyt häntä maaherraksi ainoastaan saadakseen pitää tytärtään läheisyydessään. Hän teki sen myöskin voittaakseen unkarilaiset. Juuri tähän aikaan Maria Teresia pani toimeen yllämainitun veroitus- eli urbariaalijärjestelmänsä, joksi sitä tavallisesti kutsuttiin. Maaseutuväestö, jonka vanha veroitusjärjestelmä oli saattanut epätoivoon, tuli lähetystöissä jalkaisin Wieniin pyytämään apua, samaan aikaan kuin unkarilaisen aateliston edustajat rukoilivat kuningattarelta, että he saisivat väkivallalla kukistaa kapinalliset talonpojat. Aseteltiin tutkintolautakunta, joka työskenteli virkeästi ja sai aikaan sen että verotaakkaa kevennettiin järjestämällä veronmaksu tarkoituksen mukaisesti. Mutta kun tämä tapahtui valtiopäiviä kuulustamatta, vaadittiin suurta varovaisuutta, ja Maria Teresia pitikin sentähden tarkkaa huolta siitä, että nuori hovi Pressburgissa teki hyvän vaikutuksen. Hän ei millään muotoa tahtonut loukata unkarilaista aatelistoa, jolle hän oli kiitollisuuden velassa, ja jota kiitollisuutta hän ei milloinkaan unhottanut.