Tajunnan nopeus, syvä ihmistuntemus, taito mukautua olosuhteisiin, käytännöllinen järki, kas siinä omaisuuksia, jotka muodostavat kelvollisen hallitsijan tai valtiomiehen. Kaikki nämä ominaisuudet ovat enemmän kuin kerran olleet naisilla, jotka sallimus on asettanut johtamaan kansojen kohtaloja. Muinaisuuden hämärässä näkyy Artemisia ja Zenobia, Pohjoismaiden historia kertoo unionikuningattaresta, Margaretasta, Ranskan Kastilian Blanchesta, Beaujeun Annasta ja Albretin Johannasta, Espanja voi esiintuoda jalon Isabellan, Englanti ylpeän neitsytkuningattaren Elisabetin, ja Venäjä itsevaltiaan Katarina II:sen. Maria Teresia on eturivissä näiden suurten hallitsijattarien joukossa. Ei kukaan heistä voita häntä luonteen puhtaudessa ja voimassa.

Johanna d'Arc.

Hastingsin taistelu 1066 ja se että Normandian herttua oli valloittanut Englannin, oli syynä sotaan, joka pitempine tahi lyhempine väli-aikoineen kesti vuosisatoja Ranskan ja Englannin välillä. Se sai alkunsa läänityskiistoista, sitten tulivat valta-istuin riidat, ja vihdoin sai sota kansallisen luonteen. Siitä riippui toisen kansan olemassaolo tahi olemattomuus. Aseita käytettiin erilaisella menestyksellä. Vaaka painui milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Urhoollisuutta ja uhrautuvaisuutta, voimaa ja kuntoa oli vaihdellen kumpaisellakin puolella. Ranskalla oli sodan alkuaikana menestystä, mutta Valoisin suvun mukana alkavat sen onnettomuudet. Kuninkaat olivat heikkoja, valtakunta pirstottu mahtavien lääniherrojen kesken, aatelisto jakautunut vihamielisiin puolueihin, ja maa köyhdytetty niiden pitkällisten riitojen kautta, joita oli ollut sen rajojen sisäpuolella.

Troyesin sopimus 21 päivänä toukokuuta 1420 osoittaa Ranskan suurinta nöyrtymystilaa. Sopimus tehtiin Englannin kuninkaan Henrik V:nen, Ranskan kuningattaren Bayerin Isabellan, joka oli ollut hallitsijattarena mielipuolen Kaarlo VI:nen aikana, sekä Burgundin herttuan Filip hyvän kesken. Tämän sopimuksen mukaan tulisi Englannin kuningas Henrik V ja hänen jälkeläisensä hallitsemaan Ranskaa. Kaarlo VI saisi kuolemaansa asti olla valta-istuimella, mutta itse asiassa oli valta Henrik V:llä. Tosin Troyesin sovinto tarkoitti ainoastaan personaaliunioonia, mutta huomioon ottaen Englannin voiman ja Ranskan heikkouden, sisälsi se kuitenkin suuren vaaran Ranskan itsenäisyydelle. Englantilaiset omistivat melkoisen osan maata, ja heidän pöyhkeä käytöksensä osotti paraiten, että he pitivät itseään sen varsinaisina herroina. Ranskalaiset pakoitettiin hyväksymään sopimus. Useat maan ensimmäisistä miehistä, parlamentti ja Parisin yliopisto eivät tienneet muuta neuvoa kuin allekirjoittaa se. Sekä Bayerin Isabella että Filip hyvä, joiden velvollisuus olisi ollut katsoa Ranskan etua, olivat kokonaan antaneet persoonallisten ja itsekkäiden vaikutinten johtaa itseään.

Oli kuitenkin olemassa puolue, joka uskalsi asettua englantilaisten vaatimuksia vastaan, mutta tämä puolue ei nauttinut mitään arvoa. Se oli ranskalainen, ja se seikka olikin sen ainoana ansiona. Sen luonnollisena keskuspisteenä oli Kaarle VI:n poika, Kaarle, joka Troyesin sopimuksen kautta oli kadottanut vaatimuksensa Ranskan valtaistuimeen. Hän oli hyvin nuori mies, höllä tavoiltaan, ilman viisautta ja voimaa, ympäristönsä leikkipallo. Häntä epäiltiin sen ohessa osalliseksi Burgundin Juhana Pelottoman murhaan, joka oli tapahtunut edellisenä vuotena Montereaussa, herättäen maassa tavatonta huomiota. »Dauphin» ympäröi itsensä n. k. Armagnacin puolueen jäsenillä, joka puolue kiskomisillaan ja julmuuksillaan useiden vuosien kuluessa oli tehnyt itsensä vihatuksi, ja sen keskustana ei ollut ketään voimakasta henkilöä, joka oli kyennyt ottamaan käsiinsä Ranskan horjuvan asian. Henrik V katsoikin vastustajainsa kukistamisen vallan helpoksi asiaksi. Kuolema katkaisi kuitenkin hänen tuumansa. Kuusi viikkoa hänen jälkeensä päätti Kaarle VI onnettoman elämänsä.

Marrask. 12 p:nä 1422 laskettiin Ranskan kuninkaan ruumis S:t Denisin hautaholviin, ja valtiokuuluttaja huudahti kuninkaallisella haudalla: »Suokoon Jumala onnellista elämää Henrik VI:lle, Jumalan armosta Ranskan ja Englannin kuninkaalle, meidän hallitsijallemme ja herrallemme.» Samaan aikaan nostivat muutamat ritarit pienessä kaupungissa Berryssä Ranskan valtiolipun liehumaan, huutaen: »Eläköön kuningas Kaarle, seitsemäs mainitulta nimeltä, Jumalan armosta Ranskan kuningas.»

S:t Denisissä julistettu Ranskan hallitsija, Henrik VI, oli tosin vain kymmenen kuukauden ikäinen lapsi, mutta hänen sivullaan seisoi hänen setänsä, Bedfordin herttua, tarmokas ja kyvykäs mies, joka oli lujasti päättänyt tukea veljenpoikansa vaatimuksia. Englannin hallituksen etunenään asetti hän nuoremman veljensä, Gloucesterin herttuan, ja päätti itse omistautua kokonaan Ranskan asioille. Nuorella kuninkaalla oli huostassaan miltei koko maa Loiren pohjoispuolella ja sen lisäksi vielä Guyenne mainitun joen eteläpuolella. Vastakuninkaalla, Kaarle VII:llä, oli hallussaan vain eteläiset maakunnat. Hänellä oli neuvostonsa, parlamenttinsa ja yliopistonsa Poitiersissä. Itse muutteli hän hoviaan linnasta linnaan ja ympäröi itsensä epäilyttävillä, keskenään riitaisilla ritareilla. Hänen sotajoukkonsa muodostivat pääasiallisesti skotlantilaiset ja lombardialaiset, joiden täytyi elää ympäristön väestön kustannuksella ja jotka sen johdosta vetivät sekä omille että Kaarlen niskoille yleistä vihaa. Kaarle kärsikin tappioita useissa tappeluissa ja, mikä pahempi, näytti hän vastaanottavan vastoinkäymisensä jotenkin rauhallisesti sekä tyytyvän hetken tarjoamiin huvituksiin.

Bedford ei kuitenkaan voinut heti käyttää hyväkseen niitä etuja, jotka hänen vastustajansa huolettomuus hänelle tarjosi, sillä Burgundin herttua oli alussa hänen vastustajanaan. Hänen onnistui kuitenkin vähitellen saada tämä mahtava liittolainen lepytetyksi, liittolainen, jonka avutta englantilaiset eivät koskaan olisi päässeet herroiksi Ranskassa. Olot Englannissa vaativat myöskin Bedfordin huomiota. Vasta 1428 olivat hänen kätensä taaskin vapaina, niin että hän voi ryhtyä voimakkaasti lopettamaan sotaa Ranskassa. Ratkaiseva isku oli kohdistettava Orléansia vastaan, jonka kautta tie kulki Berryyn, Bourbonnaisiin ja Poitouhin. Jos vain tämä kaupunki joutuisi englantilaisten huostaan, silloin olisi Kaarle VII ainoastaan Dauphinen ja Languedocin kuninkaana ja hänen valtaansa voitaisiin pitää täysin murrettuna.

Lokak. 12 p:nä 1428 saapuivat englantilaiset lujasti linnoitetun Orléansin kaupungin edustalle. He alkoivat heti rakentaa hyökkäyslaitoksia ja järjestäytyä varsinaiseen piiritykseen. Kaupungin asukkaat olivat kuitenkin lujasti päättäneet puolustautua viimeiseen saakka. Linnoitusväkenä oli alussa vain noin 500 miestä, mutta kun apujoukot olivat tulleet kaupunkiin, nousi koko sotavoima 7,000 mieheen. Naapurikaupungit lähettivät sen ohessa elatustarpeitä ja ampuma-varoja. Porvaristo jakautui 34 komppaniaan ja otti huostaansa palveluksen 34 linnoitustornissa, jotka sijaitsivat kaupunkia ympäröivillä lujilla muureilla. Hyökkäyksiin ottivat jopa naisetkin osaa. Orléansilla oli sen lisäksi vielä erinomainen tykistö, jollaista vihollisilla taas ei ollut. »Maitre Jean» pitkine tykkeineen teki suuria aukkoja englantilaisten riveihin. Yksinpä heidän ylipäällikkönsäkin, lordi Salisbury, sai surmansa tykinluodista, jonka erään koulupojan kerrotaan ampuneen, osaksi vallattomuudesta. Näin jatkui piiritystä neljä kuukautta. Sillä välin olivat englantilaiset vallanneet käsiinsä kaikki tiet ja sillat, sulkeneet ne ja rakentaneet lujia puuvarustuksia. Oli ilmeistä että heidän tarkotuksenaan oli keskeyttää kaiken viennin kaupunkiin ja pakottaa sen siten antautumaan. Tehtiin koe Orléansin auttamiseksi elintarpeilla, mutta se ei onnistunut. Useat kaupungin huomatuimmista sotilaista pitivät sen jälkeen puolustautumisen mahdottomana ja poistuivat kaupungista. Myöskin kansleri ja useat ylhäiset hengenmiehet jättivät kaupungin. Asukasten asema kävi yhä epätoivoisemmaksi. He tekivät kokeen voittaakseen puolelleen Burgundin herttuan, mutta tämä osottautui yleensä uskolliseksi Englannille, vaikka hän samalla piti silmällä myöskin omia etujaan. Turhaan odottivat he apua »le roi de Bourges'ilta», kuten Kaarle VII:tä pilkallisesti kutsuttiin. Tämä tuntui välinpitämättömämmältä kuin koskaan ennen. Useat ylhäiset miehet, jotka aikaisemmin olivat häneen yhtyneet, alkoivat horjua uskollisuudessaan. Englanti näytti olevan saavuttamaisillaan päämääränsä: Ranskan kukistamisen.

Mutta pelastus ei ollut tuleva suurien puolelta. Säätyjä puolue-edut kiinnittivät niin heidän mieliään, etteivät he voineet yhtyä toimimaan maan pelastamiseksi. Se oli varsinainen kansa, joka alkoi huomata, mikä nöyryytys uhkasi Ranskaa. Yhteys vierasmaalaisten kanssa ja ne kärsimykset, joita Ranskan kansan täytyi näiden kautta joka päivä kestää, kehittivät maaseudulla isänmaanrakkauden tunnetta, samoin kaupungeissakin. Ennen oli oltu porvareita yhdessä kaupungissa, jäseniä yhdessä maalaiskunnassa tai yhden lääninherran palvelijoita, eikä mitään enempää, nyt sitä vastoin tunsivat asukkaat maan eri osissa englantilaisten edessä, että he kaikki olivat ranskalaisia. Ritarilaitos oli luonteeltaan kokonaan kosmopoliittinen. Feodalismi oli hajottanut kansat ja tuhonnut isänmaanrakkauden. Sen aika oli nyt lopussa, yhteiskunta oli uudestaluovan liikkeen alaisena. Oli huomattavissa pyrintö yhtymään valtiollisesti ja lujan kuningasvallan halu. Isänmaanrakkaus, tämä tunne, joka tuli näyttelemään niin tärkeää osaa uudenaikaisessa Europassa, alkoi puhjeta esille väestön sydämessä, pienten paikallisten harrastuksien täytyi väistyä kokonaisuuden, isänmaan, vaatimuksille. Meidän tarvitsee vain johtaa mieleemme Engelbrektin kapinan Ruotsissa, osottaaksemme, että samanlaisia, samojen syiden aiheuttamia ilmiöitä näyttäytyi eri tahoilla.