Koko maassa vallitsi suuri kurjuus. Pitkällinen sotakanta oli köyhdyttänyt väestön, jolta usein puuttuivat välttämättömimmätkin tarpeet. Pienten lasten nähtiin juoksentelevan ympäriinsä ja huutavan, että he olivat kuolemaisillaan nälkään, ja vanhat olivat kadottaneet työnhalun, eivätkä jaksaneet enempää. Taudit riehuivat, ja kaikki kirkkotarhat olivat täpösen täysinä. Metsät olivat ryövärien pesäpaikkoina, ja sudet kokoutuivat suurissa laumoissa kaikkialla, uskaltaen tunkeutua jopa Parisin kaduillekin. Mitkään viranomaiset eivät voineet suorittaa tehtäviään, herrat tekivät kaikenlaatuisia väkivaltaisuuksia, ja maanviljelijät pitivät parempana ryhtyä sotapalvelukseen tai elää ryöstöistä kuin koettaa kylvää ja viljellä peltojaan. Joku syy oli kaikkeen tähän hätään. Ja syitä oli epäilemättä useampiakin. Mutta kansa näki vain yhden: englantilaiset. Näiden vahingoittaminen, karkottaminen, tuhoaminen, saada oma kuningas, päästä uudestaan vapaiksi ranskalaisiksi, se oli suuren enemmistön tietoisena tai tiedottomana toivomuksena. Vaadittiin kuitenkin henkilö, joka voi ottaa ajaakseen näiden onnettomien asiaa, koota pirstoutuneet voimat ja johtaa ne haluttuun päämäärään. Mutta on tunnettu ja tunnustettu historiallinen totuus, että kun suurta miestä tarvitaan suuren aatteen toteuttamiseksi, ilmestyy sellainen aina. Tällä kertaa ei kuitenkaan esiintynyt mikään suuri mies, vaan köyhä talonpoikaistyttö Jeanne d'Arcissa muuttui rakkaus ranskalaiseen isänmaahan ikäänkuin henkilöksi, ja hänestä tuli Ranskan pelastaja.

* * * * *

Jeanne d'Arc syntyi tammik. 6 p:nä 1412 pienessä Domremyn kylässä, Champagnen ja Lothringenin rajalla. Hänen vanhempansa olivat Jacques d'Arc ja Isabelle Romée. He omistivat pienen tuvan ja maakaistaleen sekä elättivät itseään rehellisellä työllä. Lapsia oli viisi, kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Jeanne oli vanhempi tytöistä. Hän kasvoi vanhempiensa luona ja oppi kaikki, mitä köyhän maatyömiehen tytär tarvitsee oppia. Hän ompeli ja kehräsi äitinsä rinnalla myöhäiseen yöhön saakka ja auttoi tätä sen ohessa taloustoimissa. Välistä avusti hän myöskin isäänsä navetassa tai pellolla, välistä vartioi hän yhteisellä niittymaalla kyläkunnan karjaa. Aina oli hän ahkera, huolellinen ja siveä. Lämmin, syvä usko Jumalaan valaisi ja ilahdutti tätä yksitoikkoista jokapäiväiselämää. Kodin puutarha oli aivan kirkon ääressä. Jeannen oli niin helppo päästä sinne vapaina hetkinään ja vaipua pyhäin kuvien edessä hiljaiseen rukoukseen. Kun kello soi auringon laskiessa, lankesi hän aina polvilleen ja kiitti kuluneesta päivästä. Joskus unohti vanha lukkari soittaa iltarukoukseen. Silloin oli Jeannen tapana nuhdella häntä ja luvata hänelle hyviä leivoksia, jos hän vain muistaisi soittaa, sillä kellot näyttivät hänestä taivaallisilta ääniltä, jotka kutsuivat häntä rukoukseen. Lauvantaisin seurasi hän kylän muita nuoria tyttöjä erääseen pieneen läheiseen kylän kappeliin, jossa he sytyttivät vahakynttilänsä Jumalan äidin kunniaksi ja rukoilivat. Jeanne oli kaikkien yhdenikäistensä suosiossa. Tosin pidettiin häntä joskus hieman liiaksi hiljaisena ja liian ankarana hartaudessaan, mutta hän oli samalla kaunis ja reipas tyttö, hyväntahtoinen ja avulias. Epäystävällistä sanaa ei koskaan päässyt hänen huuliltaan. Kun nuoriso kokoutui tanssimaan suuren, salaperäisen pyökkipuun ympärille Bois-Chenussa, oli Jeanne mukana; iloisena ja huvitettuna kuten muutkin.

Pieni kylä ei ollut jäänyt koskemattomaksi sodan tuhoilta. Kun se sijaitsi rajalla, oli se ollut sekä burgundilaisten että englantilaisten hyökkäyksien alaisena. Etenkin vihasi kylän väestö englantilaisten liittolaisia, burgundeja, niin kuin vain rajaseutulaiset voivat vihata toisiaan. Kylä kuului Vancouleursiin, joka oli kuninkaallinen alue, mutta ei ollut miksikään eduksi kuulua suorastaan kuninkaan alle, kun kuninkaan nimenä oli Kaarle VI tai Kaarle VII. Heidän talonpoikansa olivat huonommin kuin muut turvattuina väkivallalta ja he olivat vihollisten sekä kaikenlaisten kiskomisten alaisina. Domremyn onnettomat asukkaat olivat kuitenkin herralleen uskollisia. »Bourgesin kuninkaan» surullinen tila herätti heissä sääliä, ja hänen vikansa eivät saavuttaneet heidän korviaan. Näissä kuninkaan välittömissä alamaisissa oli rakkaus ranskalaiseen isänmaahan kehittynyt enemmän kuin missään muissa. He eivät vain tunteneet olevansa läänitysherran vasalleja, he olivat ranskalaisia. Kuningasvalta — se oli isänmaa. Väestö seudulla olikin jo aikoja sitten tehnyt itsensä huomatuksi urhoollisuudellaan ja itseuhrautuvaisuudellaan sodassa, jota parhaillaan käytiin.

Jo varhain sai Jeanne näin ollen kuulla puhuttavan ruhtinasraukasta, jonka hänen äitinsä oli hylännyt ja jolta oli riistetty suurin osa perinnöstään kauhistavien englantilaisten kautta, ja lukemattomia kertomuksia näiden väkivaltaisuuksista sekä julmuuksista oli liikkeessä. Myöskin läheltä käsin sai hän nähdä sodan kauhuja. Käytiin taisteluja naapurikylien kanssa, hänen veljensä tulivat haavotettuina kotia, vihollinen tunkeutui jopa Domremyynkin ja Jeannen täytyi paeta muutamiksi päiviksi kotoaan. Kaikki nämä kärsimysten, taistelujen ja alennuksen kuvat tekivät häneen syvän vaikutuksen ja yhdistyivät hänen eloisassa mielikuvituksessaan niiden pyhien legendojen, ja tarumaisten kertomusten kanssa, jotka olivat hänen syvän, tuntehikkaan sielunsa ainoana henkisenä ravintona. Moni mietti, mikä kaiken tämän kurjuuden loppuna tulisi olemaan. »Nainen, Baijerin Isabella, on myynyt Ranskan, toinen nainen on sen pelastava», niin kuului ennustus, joka alkoi levitä kansan keskuudessa, milloin ja mistä, se on epävarmaa. Se tuli myöskin Jeanne d'Arcin korviin. Hän ei tosin koskaan kerro, että tämä ennustus teki, häneen mitään syvempää vaikutusta, vaan mainitsee siitä ainoastaan ohimennen. Tiedottomasti lienee se kuitenkin juurtunut lujasti, luonteeseen, joka oli samalla niin rikas mielikuvituksista ja lujatahtoinen kuin Jeannen. Hän lisäsi hartaudenharjoituksiaan kaksin verroin, kidutti itseään ja rukoili saadakseen Jumalalta lohdutusta ja selityksen siitä surusta ja kurjuudesta, joka oli kaikkialla häntä vastassa. Näiden hartaudenharjoitusten kautta terottui hänen mielikuvituksensa äärimäisyyksiin saakka. Samalla säilytti hän kuitenkin rauhallisen, voimakkaan olemuksensa ja selvän, terävän järkensä. Juuri tämä omituinen vastakohta Jeanne d'Arcin luonteessa tekee hänet yhtä huomattavaksi sekä psykoloogisessa että historiallisessa suhteessa.

Kertomus Jeanne d'Arcin esiintymisestä ei ole mikään legenda. Se ei ole tullut jälkimaailman tiedoksi kansan suun kautta. Hän on itse kertonut historiansa, rauhallisesti ja selvästi, ja sen ovat sittemmin kirjoittaneet muistiin hänen tuomarinsa. Allaolevaan kertomukseen ovat näin ollen päälähteinä hänen omat sanansa sekä ne lukuisat todistukset, joita annettiin hänen oikeudenkäynnissään. Jeanne sanoo saaneensa kutsumuksensa Jumalalta. Selittipä tämän seikan miten hyvänsä, pysyy kuitenkin kieltämättömänä tosiasiana, että hän uskoi sen, ettei hän tahtonut pettää ketään ja ettei hän koskaan ollut minkään valtiollisen salajuonen työaseena.

Jeanne oli eräänä kesäpäivänä — niin kuuluu kertomus hänen ensimäisestä kutsumuksestaan — isänsä puutarhassa. Oli keskipäivä. Silloin kuuli hän äkkiä äänen kirkon oikealta puolelta huutavan: »Jeanne, ole kiltti ja hyvä lapsi, käy usein kirkossa»; hän näki myöskin kirkkaan valon ja omituinen tunne valtasi hänet. Jeanne oli silloin 13-vuotias. Sen jälkeen toistuivat nämä ilmestykset ja kävivät muodoltaan määrätymmiksi. Hän oli näkevinään sekä pääenkeli Mikaelin että lempipyhimyksensä Pyhä Margaretan ja Pyhä Katarinan. Ei enää ollut kysymys vain kilttinä tyttönä olemisesta, äänet puhuivat hänelle Ranskan onnettomuuksista, kehottaen häntä lähtemään kuninkaan luo ja antamaan hänelle takaisin hänen valtakuntansa. »Minä olen nähnyt heidät yhtä hyvin kuin näen teidät», sanoi hän tuomareilleen, »ja kun he jättivät minut, itkin minä ja olisin hyvin kernaasti tahtonut, että he olisivat ottaneet minut mukaansa.» Jeanne epäili ja huomautti äänien kehotuksia vastaan, että hän oli vain köyhä tyttö, joka ei osannut ratsastaa, eikä ymmärtänyt sodankäyntiä. Äänet jatkoivat kuitenkin kehotuksiaan ja neuvoivat häntä menemään seigneur Baudricourtin luo Vancouleursiin, joka tulisi viemään hänet kuninkaan luo.

Useita vuosia ahdistelivat nämä ilmestykset Jeannea, mutta hän ei siitä huolimatta voinut päättää jättää huomaamatonta kyläänsä ja lähteä suurien tapahtumain pyörteeseen. Hän uskoi salaisuutensa eräälle kaukaiselle sukulaiselle, setä Laxartille, joka kykeni käsittämään hänen tunteensa ja näkynsä. Hän vei hänet vihdoin Baudricourtin luo, mutta tämä teki vain ivaa tytön puheista ja sanoi, että hänen korviaan olisi perinpohjaisesti kuumennettava. Vanhemmat koettivat nyt naittaa pois tytön, mutta tämä ei tahtonut noudattaa heidän toiveitaan, vaan oli lujemmin kuin koskaan päättänyt mennä »Dauphinin» luo, kuten kansa vielä yleensä kutsui Kaarle VII:tä, koska hän ei ollut kruunattu. Huhu Orléansin piirityksestä oli saapunut Vancouleursiin, ja äänet kehottivat entistä innokkaammin Jeannea kiiruhtamaan avuksi onnettomalle kaupungille. Vieläkin kerran kävi hän Baudricourtin luona, mutta ilman parempaa menestystä. Nyt hän ei kuitenkaan enää antanut pelottaa itseään, vaan asettui asumaan erään vaununtekijän luo, käytti osan aikaansa rukouksiin, osan perheenemännän auttamiseen, ja odotteli luottavasti, milloin hänen hetkensä oli tuleva. Linnanherran ympäristössä oli muutamia, jotka olivat taipuvia kuulemaan tytön sanoja. Apu oli tarpeen, ja ihmeelliset kertomukset eivät yleensä kohdanneet mitään epäluuloa sen ajan ihmisten keskuudessa.

Jean de Novelonpont, jota tavallisesti kutsuttiin Jean de Metziksi, kävi Jeannen luona eräänä päivänä. «Pieni ystäväni», sanoi hän, »mitä tekemistä sinulla täällä on? Ajetaanko kuningas todellakin pois maasta ja muutummeko me englantilaisiksi?» Jeanne vastasi: »Minä olen tullut tänne kuninkaalliseen kaupunkiin puhuakseni Robert de Baudricourtin kanssa. Hänen tulisi viedä tai antaa viedä minut kuninkaan luo. Mutta hän ei välitä minusta, eikä minun sanoistani. Ja kuitenkin tulee minun ennen puolipaastoa olla kuninkaan luona, vaikka minun tulisi kuluttaa rikki jalkani polviin saakka, sillä ei kukaan maailmassa, eivät kuninkaat ja herttuat, ei skotlantilaisen kuninkaan tytär, eikä kukaan muukaan voi uudestaan perustaa Ranskan kuningaskuntaa, eikä ole mitään pelastusta muutoin kuin minun kauttani. Tosin kehräisin mieluummin äiti raukkani luona, sillä tämä ei ole minun säätyni, mutta minun täytyy lähteä ja suorittaa tämän, sillä Herra tahtoo, että minä sen suoritan.» — »Kuka on teidän herranne?» kysyi Jean. — »Se on Jumala», oli yksinkertainen vastaus.

Jean de Metz oli vakuutettu, ja hän ei ollut ainoa. Useita tarjoutui seuraamaan tyttöä. Vancouleursin väestö alkoi kääntää häneen huomiota ja tahtoi hankkia hänelle tarpeellisen varustuksen. Baudricourt, jota tekisi mieli kutsua selväajatukselliseksi, viisaaksi mieheksi, mutta jonka viisaus oli kärsivä tappion, kieltäytyi kauan antamasta suostumustaan, mutta lopuksi hän ei enää voinut vastustaa yleistä mielipidettä. Jeanne sai vihdoinkin lähteä matkalle paaston ensimäisenä sunnuntaina (helmik. 13 p:nä 1429). Hän oli puettu jonkinlaiseen varustukseen. Ei nimittäin ollut neuvokasta matkustaa näinä raakoina aikoina naispuvussa. Hänellä oli seurassaan kuusi henkilöä, kaikki miehiä. Syrjäteitä, kautta metsien ja poikki jokien, läpi vihollisten maan ja kaikenlaatuisten vaarojen uhkaamana, matkusti tyttö vähälukuisine seuralaisineen mahdollisimman suurella nopeudella. Hänen rauhallinen innostuksensa, hänen samalla viehkeä ja voimakas käytöksensä herätti niissä raa'oissa miehissä, jotka häntä seurasivat, pyhää kunnioitusta. Vaikkakin yksinäinen nainen, ei häntä kohdannut minkäänlaisia solvauksia. Hänen seuralaisensa vannoivat pyhästi, etteivät he tunteneet edes mitään epäpuhdasta ajatustakaan tämän ihmeellisen naisen edessä, huolimatta hänen nuoruudestaan ja sulostaan. Sillä Jeanne d'Arc oli kaunis tyttö: vaalea tukka, siniset silmät, hienosti muodostuneet kasvonpiirteet ja samalla sekä voimakas että sulava vartalo. Niin kuvaavat häntä hänen aikalaisensa; mitään luotettavaa kuvaa hänestä ei ole.