Maalisk. 6 p:nä saapui Jeanne onnellisesti Chinoniin, jossa kuningas silloin oleksi. Hänen asemansa oli epätoivoisempi kuin koskaan. Minä päivänä hyvänsä voi tieto Orléansin antautumisesta saapua. Kaikki varat olivat lopussa, hänen ystävänsä olivat epätoivoissaan ja alkoivat luopua hänestä.

Huhu Jeanne d'Arcista oli kulkenut hänen edellään. Itse hänen matkansakin kautta vihollisten alueen muutamien harvojen seuralaisten kanssa tuntui ihmeelliseltä. Ei kuitenkaan tietty mitä uskoa. Ei hän kai voinut antaa mitään todellista apua, köyhä, kiihkomielinen talonpoikaistyttö muutamine uskollisine ihailijoineen! Oliko kuultava hänen sanojaan? Oliko päästettävä hänet puheille vai ei? Eihän puhelemisesta hänen kanssaan voinut kuitenkaan olla mitään vahinkoa. Kaksi päivää odotettuaan pääsi Jeanne sen vuoksi kuninkaan puheille. Tämä otti päälleen yksinkertaisen puvun koetellakseen häntä, muutamat hovimiehet esiintyivät sen sijaan loistavissa asuissa Jeanne tuli sisään, rauhallisena kuten tavallisesti. Hän oli nyt niin monien vastustusten jälkeen tämän ruhtinaan edessä, josta hän oli uneksinut ja haaveksinut, mutta, läsnäolevien todistajain kertomuksen mukaan, ei hän näyttänyt käyvän yhtään hämilleen hänen läsnäolostaan. Hän teki tavanmukaiset tervehdykset ja kumarrukset kuin olisi hän syntynyt hovissa. Heti tunsi hän kuninkaan. Hän tervehti häntä sanoilla: »Jumala antakoon Teille onnellista elämää, rakas kuningas.» Koetellakseen häntä vieläkin, sanoi kuningas: »Minä en ole kuningas, vaan täällä hän on», viitaten erääseen hovimieheen. »Jumalan nimessä, rakas ruhtinas, Te se olette, eikä kukaan muu», kuului Jeannen tyyni vastaus.

Jeanne vietiin erääseen kunnialliseen perheeseen, jossa hän vaatimattomalla, naisellisella olemuksellaan saavutti kaikkien suosion. Hän puhui innostuneesti kutsumuksestaan, osotti ihmeteltävää viisautta vastauksissaan ja ihmetytti kaikkia tottumuksellaan aseiden käyttämisessä; hän oli iloinen ja ystävällinen seurustellessaan ympäristönsä kanssa, yksin ollessaan rukoili hän ja itki.

Kuningas oli vielä epäilevällä kannalla. Keskustellessaan kerran yksityisesti Jeannen kanssa tuli hän kuitenkin vakuutetuksi hänen kutsumuksestaan ja päätti kannattaa häntä, kun hän pyysi tulla viedyksi Orléansiin karkottamaan pois englantilaiset. Ei voi varmaan sanoa, mitä sellaisia syitä Jeanne esitti, jotka saivat hänet vakuutetuksi. Jeanne kieltäytyi aina antamasta tässä suhteessa mitään tietoja, huomauttaen, ettei se ollut vain hänen salaisuutenaan. On arvattu, että hän sai kuninkaan vakuutetuksi tämän oikeasta sukuperästä, josta oli liikkeellä kaikenlaisia huhuja kuninkaan äidin huonojen elintapojen vuoksi. Olipa tämän asian laita kuinka hyvänsä, hänen onnistui lietsoa tähän heikkoon, nautinnonhaluiseen luonteeseen luottamusta ei ainoastaan hänen, vaan myöskin kuninkaan omaan kutsumukseen, ja tämä ei suinkaan ollut vähimmän välttämätöntä, jos mieli tehdä jotakin maan pelastamiseksi.

Jeannen asia oli kuitenkin tutkittava. Papeilta kysyttiin neuvoa, ja kuningas päätti viedä hänet Poitiersiin, jossa Rheimsin arkkipiispa ja useat kirkkoruhtinaat tulisivat häntä kuulustelemaan. Sen pahempi puuttuu pöytäkirjoja näistä käsittelyistä. Jeanne vetoaa niihin kuitenkin myöhemmin oikeudenkäynnissään, ja ne on sen ohessa merkinnyt muistiin kaksi silminnäkijää. Hän on näiden oppineiden miesten edessä osottanut samaa tyyntä uskoa korkeaan kutsumukseensa, joka aina ilmeni hänen esiintymisessään. Tehtyään selkoa ilmestyksistään, selitti hän, että kuninkaan tulisi jättää hänelle sotaväkeä Orléansin auttamiseksi. »Jos Jumala tahtoo vapauttaa Ranskan kansan», huomautti eräs jumaluusoppineista, »ei Hän tarvitse mitään sotajoukkoa.» — »Jumalan nimessä, sotajoukot tulevat taistelemaan, Jumala on antava voiton», vastasi Jeanne. Seguin, muuan oppinut tohtori, on itse kertonut kysyneensä tytöltä, mitä kieltä hänen äänensä puhuivat. »Parempaa kuin teidän», kuului vastaus. Oppinut herra puhui rumaa limousinin murretta. »Uskotteko Jumalaan?» kysyi hän silloin terävästi. — »Enemmän kuin te.» — »Jumala ei tahdo, että me uskoisimme teidän sanoihinne, ennen kun annatte merkin, joka todistaa, että teihin tulee luottaa.» — »Minä en ole tullut Poitiersiin antamaan merkkejä; viekää minut Orléansiin, niin olen näyttävä teille ne merkit, joiden vuoksi minut on kutsuttu. Annettakoon minulle sotaväkeä kuinka pieni luku hyvänsä, ja minä olen lähtevä! Minä olen, Jumalan nimessä, keskeyttävä Orléansin piirityksen, minä olen vievä dauphinin kruunattavaksi Rheimsiin, minä olen kruunauksen jälkeen antava hänelle takaisin Parisin ja minä olen vievä Orléansin herttuan hänen vankeudestaan Englannissa. Ei tarvita niin monta sanaa; ei ole aikaa puhua, vaan tulee toimia!» Kun oppineet herrat, hyvin hämillään hänen sattuvista vastauksistaan, etsivät raamatusta sekä kirkkoisien ja vanhojen kirjailijain teoksista todistuksia hänen ilmestyksistään, kohotti hän katseensa taivaaseen ja sanoi rauhallisesti: »Jumalan kirjoissa on paljoa enemmän kuin kaikissa teidän.» Tämän pitkällisen tutkimuksen tuloksena oli, että kokoutuneet hengenmiehet julistivat, että hänen kutsumuksensa oli Jumalalta, että hänessä oli huomattavissa vain »nöyryyttä, neitsyeellisyyttä, hartautta, rehellisyyttä ja vaatimattomuutta», ettei hänen sanojaan voinut jättää varteen ottamatta sekä että hän viivyttelemättä oli vietävä Orléansiin, avunantosotajoukko mukanaan.

Hänen neitsyeelliseen puhtauteensa pantiin suurta painoa, koska yleisenä mielipiteenä oli, ettei piru voinut ilmestyä puhtaalle naiselle. Kuninkaan anoppi ja kaikki ne naiset, jotka olivat seurustelleet Jeannen kanssa, antoivat myöskin mitä parhaita lausuntoja hänen puhtaista tavoistaan, ja tällä seikalla oli suuri vaikutus käsityskantaan hänen kutsumuksestaan.

Tämän perinjuurisen tutkimuksen päätyttyä palasi Jeanne Chinoniin. Kuningas olisi tekevä viimeisen ponnistuksen Orléansin auttamiseksi. Jeanne saisi tällöin koettaa voimiaan, ja kaikki olivat kernaasti taipuvaisia tukemaan sellaista yritystä. Aragonian Yolanta, kuninkaan anoppi, hyvä ja kunnollinen nainen, osotti eloisaa harrastusta Jeanneen nähden ja hankki tarvittavat rahavarat. Jeanne sai täydellisen varustuksen, hevosia ja hovisaattueen, johon kuului asemies, paasheja, kappalainen ja kaksi airutta. Keihästä, jonka kuningas hänelle antoi, ei hän tahtonut ottaa vastaan, vaan antoi tuoda toisen eräästä kirkosta, joka oli pyhitetty hänen suojeluspyhimykselleen Pyhä Katarinalle. Suurinta huomiota kiinnitti hän lippuihinsa. Hän tilasi suuremman ja pienemmän sotalipun ja määräsi itse kaikki yksityiskohdat, miten ne olisi maalattava. Suuri lippu, jota Ranskan liljat ja kirjoitus: »Jeesus Maria» koristivat, oli hänelle rakkain ja sitä tahtoi hän aina kantaa taistelussa. Hän antoi sen ohessa kappalaisensa, muiden pappien ja joukon valikoituja sotamiehiä, jotka olivat käyneet ripillä, ollen hänen käsityksensä mukaan armontilassa, seurata toista lippua, johon hän oli maalauttanut ristiinnaulitun Kristuksen kuvan. Muutoin antoi hän neuvoja ja osotuksia tulevaa sotaretkeä varten, mutta näyttää kiinnittäneen suurinta huomiota valmistusten siveydelliseen puoleen. Hän kehotti sotamiehiä tekemään synnintunnustuksen, luopumaan juoppoudesta ja kiroilemisesta ja hän kielsi ratkaisevasti ketään huonoa naista seuraamasta mukana retkellä. Hän tartutti muihin sitä innostusta, joka elähdytti häntä itseään. Ennen oli tällaista retkeä pidetty turhana, nyt tahtoivat kaikki ottaa siihen osaa. Sitä pidettiin pyhänä yrityksenä, väestö yhtyi toivolla ja ilolla »neitsyeen» asiaan. Moni vanha soturi ei kuitenkaan ollut liioin tyytyväinen tähän naisvaltaan, yksi ja toinen yritti tehdä retken ilman häntä, mutta häntä suosi kansa jo niin yleisesti, että yritys osottautui mahdottomaksi.

Jeanne oli kärsimättömänä sen johdosta, että valmistuksiin kului niin paljon aikaa. Vihdoinkin huhtik. 27 p:nä voi suurempi sotajoukko, jota seurasi tuntuva muonasto, lähteä liikkeelle Eloisista. Joukon etunenässä kulki Jeannen valitsema kohortti, mukanaan pyhä sotalippu ja laulaen Jumalan kunniaa, sitten seurasi hän itse täysissä varustuksissa, mukanaan Dunois, Gaucourt, La Hire, Xaintrailles ja muita eteviä sotilaita. Jeanne oli selittänyt, että olisi kulettava pitkin Loiren oikeaa rantaa, ja vakuuttanut, että englantilaiset pysyisivät rauhallisina. Kokeneet sotilaat eivät kuitenkaan sitä uskaltaneet, vaan päättivät seurata vasempaa rantaa, pitäen kuitenkin aikeensa salassa Jeannelta, jolla ei ollut siitä aavistustakaan ennen kun hän oli joen rannalla Checin luona. Tarkotuksena oli ollut, että lauttue Orléansista olisi siellä ollut heitä vastassa, mutta vastatuuli ja veden korkea asema olivat ehkäisseet tämän tuuman toteuttamisen. »Te aijoitte pettää minua, mutta nyt olette te itse tulleet petetyiksi», sanoi Jeanne. »Jumalan, meidän Herramme, neuvo on varmempi kuin teidän. Tietäkää, että minä tuon teille paremman avun kuin mikään sotajoukko tai kaupunki koskaan on saanut, taivaiden kuninkaan avun.» Mutta tuuli kääntyi — neitsyeen rukouksesta, niin uskottiin yleisesti. Jeanne, mukanaan kaksisataa sotamiestä, nousi venheisiin, muonasto lastattiin, ja muut sotajoukot palasivat Bloisiin koettaakseen päästä Orléansiin Jeannen ehdottamaa tietä. Kaupungista tehtiin ulosryntäys, joka antoi englantilaisille työtä. Näin ollen voi Jeanne d'Arc 28 p:n iltana lulla kaupunkiin väestön riemuitessa. »Ilo oli niin suuri», sanoo eräs silminnäkijä, »kuin jos Jumala olisi astunut alas heidän keskuuteensa.»

»Neitsyeen» saapumisen siveellinen vaikutus oli tavattoman suuri. Rohkeus ja luottamus palasivat asukkaihin ja linnotusväkeen. Mutta ei siinä kyllin. Kaikki kurinpitositeet olivat jo aikoja sitten käyneet hölliksi ranskalaisten sotajoukkojen keskuudessa. He olivat antautuneet mitä villeimpiin epäjärjestyksiin ja ryöstöihin. Jokainen johtaja oli käynyt sotaa omasta puolestaan, ryöstänyt ja raastanut omaksi edukseen, eikä kukaan ollut ajatellut yhtenäistä kokonaisuutta. Jeanne palautti järjestyksen, tottelemisen ja sotakurin, lujitti rakkautta kuninkaaseen ja isänmaahan. Sotamiehet valtasi into luopua vanhoista huonoista tavoistaan, jotka Jeanne tyynesti selitti syyksi siihen, ettei voitto ollut langennut heidän puolelleen. He tahtoivat nyt ponnistaa äärimäiset voimansa ansaitakseen sen, että neitsyt johtaisi heidät voittoihin ja menestyksiin. Yksinpä raaka La Hirekin, jonka solvauksista Jumalaa ja kirkkoa vastaan monta kertomusta oli liikkeellä kansan keskuudessa, alkoi nyttemmin vannoa keppinsä nimessä, kun hän ei enää Jeannen läsnäollessa uskaltanut vedota muihin voimiin. Juuri tätä siveellistä voimaa oli Ranskan sotajoukolta puuttunut. Mitä mieslukuun ja kuntoon tulee, ei se ollut paljoakaan jälellä englantilaisista. Englantilaiset sotajoukot Orléansin edustalla olivat etenkin kärsineet talvesta ja pitkällisestä piirityksestä. Niiden lukumäärä oli myöskin vähennyt, kun Burgundin herttua oli vienyt pois joukkonsa erään riidan vuoksi Bedfordin kanssa. Ja sitä paitsi olivat ranskalaiset joukot saaneet siveellistä voimaa, englantilaiset taas päin vastoin. Huhu tästä ihmeellisestä naisesta ja siitä innostuksesta, joka oli vallannut ranskalaiset sotamiehet, sotalippu, virret, kaikki tämä herätti suurta pelkoa englantilaisissa. Jeanne oli kummitus, noita; sotamiehiä, vastaan, jotka olivat lihaa ja verta, uskalsivat he kyllä taistella, mutta rohkeimmatkin epäilivät ryhtyä taisteluun maanalaisten voimien kanssa. »Ennen kun neitsyt esiintyi, karkotti kaksisataa englantilaista joka ottelussa kahdeksansataa, jopa tuhatkin kuninkaan miestä, mutta hänen tulonsa jälkeen voi neljä- tai viisisataa ranskalaista hyökätä koko englantilaisen sotavoiman kimppuun ja pakottaa se pysymään varustustensa sisäpuolella», todisti Dunois, eräs Ranskan sotajoukkojen kyvykkäimmistä päälliköistä.

Jeanne d'Arc vastusti kaikkea verenvuodatusta. Hän toivoi voivansa vain läsnäolollaan saada englantilaiset keskeyttämään piirityksen. Kolme kertaa koetti hän taivuttaa heitä siihen rauhallista tietä, mutta sai ainoastaan ivaa ja solvauksia vastaukseksi. Heidät voitiin siis pakottaa vain asevoimalla.