Laadittiin suunnitelma hyökkäykseksi heitä vastaan. Jeanne ei kuitenkaan saanut ottaa osaa mihinkään neuvotteluun. Hän sanoi sen sijaan neuvottelevansa »ääniensä» kera, ja kun hanketta ryhdyttiin toteuttamaan, täytyi heikkouskoisimpienkin käyttää hänen apuaan, jotta taistelut päättyisivät onnellisesti. Vaikka Jeanne näin ollen ei ollut osallisena sodankäyntiin kokonaisuudessaan, näyttää kuitenkin siltä kuin olisi hänen neuvoaan kysytty yksityisiin varustuksiin nähden sekä ennen ulosryntäyksiä että niiden kestäessä, sekä että hän aina on saanut tahtonsa täytäntöön. Osottautuikin edulliseksi noudattaa hänen neuvojaan. Horjumattoman rohkeana ratsasti hän aina etunenässä valkeine lippuineen, rohkaisten, järjestäen ja jaellen käskyjä varmalla ja selkeällä äänellä. Hänen voitonvarmuutensa tarttui myöskin hänen ympäristöönsä. Vihollinen, joka oli lamauksissa ja kauhuissaan, ei voinut tehdä mitään. Valkea sotalippu oli Jeannen pääaseena. Eräässä ulosryntäyksessä haavoittui hän hiukan, mutta koska hän oli itse sen ennustanut, lisäsi tämä seikka vain sotamiesten rohkeutta. Lujuus, jolla hän kesti sotilaselämän kaikki vaivat, kummastutti kaikkia. Hän voi istua päivät pääksytysten ratsunsa selässä ja olla ruo'atta ja juomatta, osottamatta koskaan mitään väsymystä. Aseitaan käytti Jeanne taitavasti ja miellyttävästi, ja hänellä oli sotilaallinen kokemus, joka hämmästytti kaikkia, niitäkin, jotka olivat vähimmän taipuvaisia näkemään mitään yliluonnollista hänen esiintymisessään. Etenkin hyvin ymmärsi hän tykistön käyttämisen, miten tykit oli asetettava ja suunnattava, mutta sen ohessa antoi hän myöskin monta hyvää neuvoa joukkojen asettamiseen nähden. Taistelun päätyttyä ei hän tahtonut antaa aikaa ryöstämiseen, eikä myöskään pitänyt suotavana, että vihollista turhanpäiten ajettiin takaa. Hän koetti aina, mahdollisuuden mukaan, hoitaa sairaita ja vankeja. Uskonnon määräyksiä, tahtoi hän, oli noudatettava. Itse hän ei koskaan laiminlyönyt rukoilemista saadakseen rukouksesta voimaa taisteluihin. Hän vetäytyi silloin syrjälle, kernaimmin johonkin yksinäiseen kirkkoon, jossa hän mielellään nautti herran ehtoollista lasten rinnalla.

Toukok. 4 p:nä olivat jälellä olevat sotajoukot Bloisista yhtyneet Jeanne d'Arcin joukkojen ja Orléansin linnoitusväen kanssa. Englantilaiset olivat katsoneet tätä yhtymistä, tekemättä mitään sen ehkäisemiseksi. Upseerit eivät uskaltaneet luottaa sotamiehiinsä. Pelko oli vallannut heidät kaikki. Vähitellen luopui vihollinen pienempien ottelujen jälkeen Loiren eteläpuolelle rakentamistaan varustuksista, lukuunottamatta Les Augustinsia ja Les Tournellesia. Nämä linnoitukset sulkivat ranskalaisilta yhteyden Berryn kanssa, ollen sen vuoksi suuresta merkityksestä. Niiden edustalla käytiinkin kuumia taisteluja. Jeanne oli ensimäisenä hyökkäyksessä, hänelle lankesikin ensi sijassa kunnia voitosta. Toukok. 7 p:nä hyökättiin Les Tournellesin kimppuun, joka antautui. Seuraavana päivänä luopuivat englantilaiset myöskin Loiren pohjoispuolella sijaitsevista linnoituksista, jättäen ranskalaisten käsiin ampuma- ja muonavaroja sekä haavotettuja ja vankeja. Jeanne kielsi sotajoukkoja ajamasta takaa vihollista, sillä oli sunnuntai. Orléans oli vapautettu, ja vieläkin vietetään toukokuun 8 päivää siellä joka vuosi juhlapäivänä.

Kohta sen jälkeen jätti Jeanne d'Arc kaupungin lähteäkseen kuninkaan luo. Kaikkialla otti kansa hänet riemuiten vastaan. Vanhat ja nuoret lankesivat polvilleen hänen tiellään, suutelivat hänen käsiään, vaatteitaan, jopa hänen hevosensa askeleiden jälkiäkin. Mitä kummallisimpia satuja hänen syntymisestään ja kuluneesta elämästään alkoi päästä liikkeelle. Hän oli poppamies Merlinin ennustama tyttö Bois-Chenusta, hän voi tehdä suurempia ihmetöitä kuin mikään pyhimys. Hänen sormuksiaan pidettiin ihmeitätekevinä, tahdottiin, että hän siunaisi amuletteja, häntä alettiin rukoilla kirkoissa. Kansa ja runoilijat lauloivat hänen kiitostaan. Yksinpä vanha runoilijatar Pisan Kristinakin viritti lyyrynsä »la Pucelle d'Orléansin» eli Orléansin impyen kunniaksi. Jeanne pelkäsi tätä jumaloimista. Hän piti sitä syntisenä, ja tervejärkinen kun oli luonteensa pohjalta, pelkäsi hän, että näillä kunnianosotuksilla olisi turmiollinen vaikutus häneen itseensä. »Todellakaan en olisi voinut suojella itseäni näiltä houkutuksilta», sanoi hän kerran myöhemmin, »jollei Jumala itse olisi tehnyt sitä.»

Kuningas vastaanotti Jeannen hyvin huomaavasti, mutta Jeanne olisi kernaammin nähnyt, että hän olisi ollut taipuvainen tottelemaan hänen neuvojaan. — Hän tahtoi, että kuningas heti seuraisi häntä Rheimsiin kruunauttamaan siellä itsensä. Hän olisi silloin Ranskan todellinen kuningas ja voisi asettua Henrik VI:ta vastaan. Kaarle ei kuitenkaan ollut lujan toiminnan mies. Hetken innostamana oli hän asettunut Jeannen puolelle, hän oli nähnyt hänen menestyksensä, mutta oli kuitenkin vaipunut uudestaan entiseen pelkurimaisuuteensa ja päättämättömyyteensä. Toiset saivat ajatella ja toimia hänen puolestaan, ja hänen seuralaisissaan oli Jeannella monta vastustajaa, ennen kaikkea La Tremoille. Tämä viekas ja sukkela hovimies, joka ei suvainnut mitään kilpailijaa kuninkaan suosiosta, oli jo alusta asettunut pahansuovalle kannalle Jeanneen nähden ja toimi aina häntä vastaan, vaikkei tosin aina avoimesti: »Jalo dauphin», sanoi Jeanne eräänä päivänä, langeten maahan ja tarttuen kuninkaan polviin, »elä pidä niin useita ja pitkiä neuvotteluja. Tule sen sijasta Rheimsiin ja ota vastaan kruunusi!» »Minä en tule kestämään kauvempaa kuin yhden vuoden», sanoi hän useita kertoja, »käytä minua hyvin sinä aikana.»

Kun Orléans oli vapautettu, oli kuningas päästänyt sotajoukkonsa hajalleen. Viipyi kotvan aikaa, ennen kuin hän taaskin voi koota sen. Sitä paitsi hän ei katsonut voivansa tulla Rheimsiin, valloittamatta ensin niitä lujia paikkoja, jotka olivat hänen tiellään, ja tätä pitivät sekä hän että hänen seuralaisensa jotenkin vaikeana tehtävänä. Antaakseen Jeannelle kuitenkin jotain tointa, antoi kuningas hänen seurata sitä sotajoukkoa, jonka tehtävänä oli puhdistaa Loiren rannat englantilaisista. Alençonin herttua, isänmaallinen ja toimekas mies, joka oli ollut englantilaisten vankina ja sen vuoksi ottanut tähän saakka vain vähän osaa sotaan, nimitettiin tämän joukon päälliköksi. Hän sai kuninkaalta käskyn »toimia kokonaan neitsyen neuvojen mukaan». Kesäk. 11 p:nä alkoi Jargeaun piiritys. Jeanne määräsi, minne patterit olisi sijoitettava, ja Alençonin herttua on itse kertonut, miten neitsyt tässä tilaisuudessa ennakolta-arvaamiskyvyllään pelasti hänen henkensä. Kaupunki antautui seuraavana päivänä. Sitten valloitettiin Beaugenci, ja Jeannen sotajoukko yhtyi konnetaabeli Richemontiin ja hänen joukkoihinsa. Tämä, joka oli epäsovussa kuninkaan kanssa, ei voinut rauhallisesti istuen katsella, miten Ranska vapautettiin ilman hänen apuaan, ja hänen luottamuksensa Jeanne d'Arciin lisäsi tämän arvoa. Yhtyminen tapahtui lähellä Meungia. Vihollinen ei ollut etäällä, ja sen asema tarjosi ranskalaisille tilaisuuden hyökkäykseen. Ranskalaiset päälliköt olivat kuitenkin hyvin epäilevällä kannalla, sillä heissä asui miltei taikamainen pelko englantilaisten etevämmyyttä vastaan avoimella kentällä. »Teemmekö hyökkäyksen, Jeanne?» kysyi Alensonin herttua. »Onko teillä hyvät kannukset?» kysyi Jeanne puolestaan. »Mitä! paetakseniko?» — Ei, vaan ajaaksenne takaa. Englantilaiset ne tulevat pakenemaan, ja te tarvitsette ehdottomasti kannuksenne, voidaksenne ajaa heitä takaa. Jumalan nimessä, ratsastakaa rohkeasti heitä vastaan. Me otamme heidät vangeiksi, vaikka he riippuisivat kiinni pilvistä, ja ilman juuri mitään omaa tappiota. Minun neuvostoni on sanonut minulle, että he kuuluvat meille.» Tämä oli Jeanne d'Arcin ehdotuksena niiden todistusten mukaan, jotka Dunois, Alençonin herttua ja Sire de Termes myöhemmin antoivat oikeudenkäynnissä häntä vastaan. Ranskalaiset ryhtyivät sitten viivyttelemättä taisteluun; englantilaiset eivät olleet valmistautuneet hyökkäykseen ja tekivät useita anteeksiantamattomia erehdyksiä. Sekaannusta syntyi heidän riveissään, ranskalaiset sitä vastoin taistelivat vastustamattomalla voimalla. Englantilaiset pakenivat kaikille tahoille, yli kaksituhatta miestä lienee jäänyt taistelutantereelle, ja vankeja otettiin joukottain. Englantilaisen armeijan päävoima oli hajaantunut, ja Talbot, kelvollisin englantilaisista sotapäälliköistä, oli vankina. Tällainen oli lyhyesti kertoen Patayn taistelun kulku.

Loire oli täten vapautettuna vihollisista. Kesäk. 11 p:nä käytiin Jargeaun kimppuun, kesäk. 18 p:nä oli taistelu Patayn luona. Joka päivä tällä viikolla merkitsi menestystä. Väestön riemu nousikin nousemistaan. Oli saatu korvaus niistä monista tappioista, joita ranskalaiset olivat kärsineet kuluneena aikana. Vain kuningas ja hänen hovinsa vastaanottivat tiedon hieman kylmäkiskoisesti. Kuninkaan suosikit La Tremoille ja Le Maçon näkivät kademielin innostuksen Jeanne d'Arciin kasvavan. Richemontin osanotto taisteluun oli myöskin herättänyt hovin erikoista paheksumista. Kuningas selitti, että hän kernaammin olisi koskaan kruunauttamatta itseään kuin tekisi sen Richemontin läsnäollessa. Tämä oli kyllin jalomielinen vetäytyäkseen takaisin ja kävi sitten omasta puolestaan sotaa englantilaisia vastaan läntisessä Ranskassa. Kernaasti olisi La Tremoille tahtonut sysätä syrjälle vielä useampiakin Patayn sankareista, mutta hän ei uskaltanut tehdä sitä. Yhtä vähän uskalsi myöskään kuningas asettua yleistä mielipidettä vastaan, joka vaati, että hänen Jeanne d'Arcin toivomuksen mukaan tulisi koota hajaantuneet sotajoukkonsa ja lähteä Rheimsiin. Kuningas käski, että armeija olisi koottava Gieniin. Siellä otettiin hanke marssia Rheimsiä vastaan vieläkin kerran punnittavaksi, ja useat kuninkaan seuralaisista nostivat äänensä sitä vastaan. Ei kuitenkaan rohjettu vastustaa Jeanne d'Arcia, koska hänellä oli sotajoukot kokonaan käsissään. Kaikki, mitä voitiin päättää, oli valloittaa tiellä olevat linnoitetut kaupungit, seikka, jota Jeanne, varomattomasti kyllä, piti vähemmän tarpeellisena. Hän taipui kuitenkin heidän tahtoonsa.

Kulku Rheimsiin oli uhkarohkea yritys. Kuusikymmentä lieues'tä (265 km.) kautta vihollisen maan, suurien kaupunkien ohi, jotka voivat tehdä vastarintaa kuukausia. Kuninkaan sotajoukko oli huonosti varustettu ampumavarojen ja elintarpeiden puolesta ja hänen rahastonsa tyhjä. Mutta itse yrityksen uhkarohkeus innostutti sotilaita. Kesäkuun 28 p:nä läksi sotajoukko liikkeelle Gienistä. Kaikkialla maaseudulla otti kansa joukot suosiollisesti vastaan. Se ei ollut tottunut semmoiseen sotakuriin, jonka »la Pucelle» oli pannut toimeen, ja hän sai talonpojat suostumaan mihin uhrauksiin tahansa. Maaseudun aatelistokin näytti taipuvan luopumaan Englannin kuninkaasta ja liittymään dauphiniin. Etenkin Champagnessa vastaanotettiin Kaarlo ja Jeanne maan vapauttajina. Kaupungit osoittivat suurempaa epäluottamusta, etenkin korkeampi porvaristo ja linnaväki, mutta heidän täytyi myöntyä alempain yhteiskuntakerrosten pakoituksesta. Jeanne oli heidän silmissään yliluonnollinen olento, he tahtoivat taistella hänen lippunsa alla ja jälleen tulla ranskalaisiksi. Kaupungeista teki Troyes suurinta vastarintaa. Sen asukkaat pelkäsivät Kaarlon kostoa yllämainitusta sopimuksesta, joka oli tehty siellä ja joka oli riistänyt häneltä perintöoikeuden. Kaupungin papisto epäili Jeannen kutsumusta ja toimitti lähetystön ottamaan siitä selkoa. Nähdessään Jeannen rupesivat lähetystön papit tekemään ristinmerkkiä ja pirskoittamaan vihkivettä. »Tulkaa rauhassa luokseni», sanoi hän hymyillen, »en minä lennä tieheni.» Hänen tyyneytensä teki edullisen vaikutuksen, ja kaupunkiin palatessaan antoi lähetystö hänestä puoltavan lausunnon. Kansa tahtoi avata portit, mutta korkeampi porvaristo ja jotensakin vahvalukuisen englantilais-burgundilaisen varusväen päällikkö kieltäytyi antamasta suostumustaan. Kaupunki oli hyvästi varustettu kaikenlaisilla tarpeilla ja taisi tehdä pitkällistä vastarintaa.

Viisi päivää oli kuninkaan sotajoukko Troyesin porttien edustalla. Pelättiin että odotus kestäisi viisi kuukautta. La Tremoille puhui jo Loirelle palaamisesta. Pidettiin sotaneuvottelu, ja mielipiteet näyttäytyivät olevan hyvin erilaisia. Useimmat oli epätoivo vallannut. Robert le Maçon ehdotti, että kysyttäisiin neuvoa Jeanne d'Arcilta. Oltiin kahden vaiheilla. Silloin »la Pucelle» äkkiä astui sisään. Kysyttiin häneltä mitä oli tehtävä. »Uskotaanko minua?» kysyi hän päättävästi. — »Niin, riippuu siitä, mitä Teillä on sanottavaa.» — »Jalo dauphin, käskekää väkenne tehdä rynnäkkö, älkääkä pitäkö niin pitkiä neuvotteluja, sillä Jumalan nimessä, kolmen päivän kuluessa olen minä vievä Teidät Troyesin kaupunkiin hyvällä tahi pahalla.» — »Jeanne», sanoi le Maçon, »jos varmaan tietäisimme saavamme sen kuuden päivän kuluttua, niin mielellämme odottaisimme, mutta en tiedä voiko se, mitä sanotte, käydä toteen.» — »Älkää epäilkö», vastasi Jeanne vakuuttavasti, kääntyen kuninkaan puoleen, »jo huomenna olette Te kaupungin herra.» Jeanne d'Arc tunsi suuren vaikutusvaltansa. Hänen sanansa kävivät toteen. Jo samana iltana rupesi hän tavallisella toimeliaisuudellaan valmistamaan piiritystöitä. Kaikki häntä kilvan auttoivat, ja eräs vanha sotilas (Dunois) todistaa, että hän teki työtä kuin kolme tottunutta sotamiestä. Pattereita rakennettiin niitä harvoja kanuunoita varten, joita ranskalaiset kulettivat mukanaan, ja kaikki järjestettiin rynnäkköä varten. Öiset valmistukset herättivät kaupungissa suurta levottomuutta, joka yhä kiihtyi, kun aamun koittaessa nähtiin neitsyen salaperäisen lipun liehuvan muurien alapuolella, kuultiin hänen lujalla äänellä jakavan käskyjään ja huomattiin ranskalaisten sotajoukkojen ryhtyvän rynnäkköön järjestyksellä ja vakuudella, kuin jos olisi ollut mitä helpoin asia valloittaa korkeat vallit ja tornit. Yleinen kauhu valtasi piiritetyt. Ei ollut muuta neuvoa kuin antautuminen. Kuningas, yhtä mielissään kuin hämmästyneenä tästä odottamattomasta menestyksestä, lupasi mitä edullisimmat ehdot; englantilais-burgundilainen miehistö sai vapaasti lähteä pois, ja Kaarlo VII ratsasti kaupunkiin Jeanne d'Arcin rinnalla asukkaiden riemuitessa. Se tapahtui heinäkuun 11 p:nä. Saman kuun 16:na oli kuningas Rheimsin ulkopuolella.

Tämä kaupunki antautui, vastoin luuloa, samana päivänä ja ilman vastustusta. Päällikkö Châtillon, innokas burgundilainen, oli jo ennen kuninkaan tuloa poistunut huomatessaan asukasten mielialan. Jo samana yönä ryhdyttiin kruunausvalmistuksiin. Seuraava päivä, sunnuntai, alkoi hyvillä enteillä. Barin herttua, René d'Anjou, Ranskan etevimpiä vasalleja, saapui suurehkon seurueen saattamana ja teki sovinnon kuninkaan kanssa. Oliko Jeanne siihen osallisena, sitä ei ole saatu selville. Sitä vastoin oli hän Gienistä kirjoittanut Burgundin herttualle ja kehoittanut häntä saapumaan kruunajaisiin. Kun häntä ei kuulunut, lähetti Jeanne vielä kruunauspäivänä hänelle kirjelmän, jossa pyytää häntä »ristissä käsin, taivaan Jumalan nimessä tekemään hyvän sovinnon Ranskan kanssa ja antamaan anteeksi sekä toiselle että toiselle hyvästä sydämmestä, kuten tosi kristityn tulee».

Kruunaus tapahtui suuressa tuomiokirkossa. Vanhoja tapoja seurattiin mikäli mahdollista. Kaarlo VII ei omistanut koko Ranskaa eikä ollut kaikkien vasalliensa ympäröimä. Mutta lähinnä alttaria seisoi »La Pucelle» täydessä sota-asussa ja lippu kädessä. Hän oli kuin itse ranskalaisen isänmaan hengetär. Isänmaa ei voinut sortua, se oli voittava ja jälleen tuleva mahtavaksi. Olihan itse taivaskin esiintynyt sen puolustajana. Mitä merkitsi se, että ruhtinas, joka oli kruunattava, oli heikko raukka, ja että juhlatoimituksen toimittaja oli huonomaineinen pappismies. Orléansin neitsyt, hän oli uudestisyntynyt Ranska, ja hän seisoi kuninkaan vieressä.