Kun pyhä toimitus oli päättynyt, astui Jeanne esiin ja syleili kuninkaan polvia kyynelsilmin. »Rakas kuningas», lausui hän, »nyt on Jumalan tahto täytetty, joka vaati, että Te tulisitte Rheimsiin kuninkaan tavoin kruunattavaksi, voidaksenne näyttää, että Te juuri olette todellinen kuningas, jolle valtakunta on tuleva.» Kyynelten ja nyyhkytysten katkaisemia riemuhuutoja kaikui korkeissa temppeliholveissa. Ilon huumaus oli vallannut jäykimmätkin mielet. Jokainen tunsi, ettei niin suurta ollut tapahtunut S:t Remis'in kaupungissa, siitä päivästä, jolloin frankkilaisten apostoli oli vihkinyt Klodovikin ja hänen kansansa kristinuskoon.
Ensimmäinen osa Jeanne d'Arcin kutsumuksesta oli täytetty, mutta vielä oli paljon tehtävää. Englantilaisten hallussa oli vielä Pariisi, koko Normandia ja muita tärkeitä alueita. Burgundin herttua oli yhä vastakruunatun kuninkaan vastustaja. Jeanne d'Arc tahtoi heti kruunauksen jälkeen jatkaa vapauttamistyötä. Hyökkäys oli nyt suunnattava Pariisia kohti, sen hän oli alusta alkaen selittänyt.
Eräät historiankirjoittajat ovat tahtoneet väittää, että Jeanne d'Arc oli mielestään täyttänyt tehtävänsä, kun kuningas oli kruunattu, ja että hän tahtoi vetäytyä pois, mutta häntä kehoitettiin jäämään. On sanottu että hän senjälkeen kävi vaiteliaaksi eikä enää omannut entistä vaikutusvaltaansa. Uudemmat, perinpohjaisemmat tutkimukset ovat kuitenkin kokonaan kumonneet nämä väitteet. Hän tosin lausui ikävöivänsä kotiin, entiseen, vaatimattomaan elämäänsä, mutta sille lausunnolle on annettu liian suurta merkitystä. Itse asiassa ikävöi Jeanne aina heikkouden hetkinä pois taistelutantereelta, mutta »hänen äänensä», hänen omatuntonsa ei sallinut semmoista askelta. Monet muut Jeanne d'Arcin lausunnot, kuten koko hänen menettelytapansa, osoittavat sitä vastoin selvästi, että hän piti tehtävänään englantilaisten perinpohjaisen karkoittamisen Ranskasta ja että hän uskoi kutsumukseensa sekä kruunauksen jälkeen että ennen sitä, niin, jopa kuoloon asti.
Mutta jos tämä on todistettu todeksi, on yhtä totta että Rheimsin kruunaus oli Jeanne d'Arcin maineen kukkula. Ranskan kansa häntä ihaili, ei ihmisenä eikä edes pyhimyksenä, vaan ilmestyksenä toisesta maailmasta. Kunnioituksesta, jota hänelle kaikkialla osoitettiin, on jo mainittu. Hänen maineensa alkoi levitä Ranskan ulkopuolelle. Ranskalaiset olivat tunnettuja epäilijöitä; kun he uskoivat, että »la Pucelle» oli korkeampi olento, täytyi hänen välttämättömästi olla jotain erinomaista. Hänen vallalleen ei nähty rajoja. Hänen mielipidettään kysyttiin paaviriidoissa ja läänikiistoissa. Hän rupesi itse laajentamaan aikeitaan englantilaisten karkoittamisesta kauvemmaksi, puhumaan kerettiläisten lannistamisesta ja epäuskoisten kukistamisesta. Sokea jumaloiminen, jonka esineenä Jeanne d'Arc oli, ei kuitenkaan voinut suuressa määrin häiritä, hänen mieltään ja viedä hänen ajatuksiaan niiden varsinaisesta päämaalista, sillä hän oli pysynyt hurskaana lapsena kaikista kunnian-osoituksista huolimatta. Mutta se lisäsi hänen vihollistensa lukua ja voi siten käydä vaaralliseksi hänen tuumainsa toteuttamiselle. Kaikki liioitteleminen synnyttää murroksen. Ihmiset voivat ainoastaan poikkeustiloissa elää ihastuksen ja ihanteellisuuden maailmassa. Jeanne d'Arcilla oli aina ollut vastustajia. Rheimsin kruunauksen jälkeen kävivät ne sekä lukuisammiksi että voimakkaammiksi. Englantilaiset olivat alusta pitäen luonnollisista syistä hänen vihollisiaan. Heidän silmissään oli hän aina paholaisen palvelija, joka oli lähetetty heidän häviökseen. Se oli ainoa selitys, johon heidän ylpeytensä myöntyi, ja ajan näkökanta salli sekä ylhäisten että alhaisten englantilaisessa sotajoukossa omaksua tämän mielipiteen. Mutta Jeannella oli muitakin vihollisia, jotka olivat sitäkin vaarallisempia, kun olivat hänen omia maamiehiään.
Keskiajan suuri uskonnollisuus ja taipumus ihmeitä uskomaan selittää tosin osaksi sekä Jeanne d'Arcin esiytymisen että hänen saavuttamansa suuren vaikutusvallan, mutta sinäkään aikana ei uskonto ollut vain uskoa, tunnetta ja elämää, vaan myös muodollisuutta. Katolilainen puhdasoppisuus skolastinen filosofia aseenaan oli raudankova muoto, johon Jeanne d'Arc ei sopinut. Häntä vastassa oli sen vuoksi aina osa papistoa ja oppineita. Moni näistä kirjainten orjista, joilta puuttui henkeä ja elämää, pelkäsi vilpittömästi tuota ihmeellistä olentoa, jota he eivät voineet selittää tunnetuilla perusteilla. Toiset taas tunsivat salaista vihaa ja kateutta oppimatonta naista kohtaan, joka selitti olevansa suorastaan Jumalan innostama ilman pappien välitystä, joka väitti näkyjensä merkitsevän enemmän kuin kaikki heidän kirjansa, joka puhui, vastasi ja opetti oman päänsä eikä kirkon opin mukaan, jota hän vain puolittain käsitti.
Sotilastenkin joukossa oli Jeannella vastustajia. Toiset kadehtivat hänen menestystään ja mainettaan, toisia vaivasi, se että heidän täytyi totella oppimatonta naista, jonka näkyjä he tosin taikauskoisesti pelkäsivät, mutta jota he kuitenkin sydämmensä syvyydessä halveksivat, toiset taas olivat tyytymättömiä siihen sotakuriin, jonka Jeanne oli pannut toimeen ja jota hän piti voiton välttämättömänä ehtona. Innostuksen hetkenä kävi vanhojen raakojen sotatapojen poisjättäminen laatuun, mutta pitemmän aikaa vilpittömällä sydämmellä noudattaa Jeanne d'Arcin vaatimia jumalisia elintapoja ei ollut niin helppoa, ja nurinaa ja tyytymättömyyttä kuului monelta taholta. Kuninkaastakin tuntui Jeanne d'Arcin valta painostavalta. Hän tunsi, missä suhteessa he olivat toisiinsa, mutta tiesi myöskin, mitä Jeanne häneltä vaati, ja koetti mikäli mahdollista vetäytyä pois hänen vaikutusvallastaan. Kaarlo VII:nnen luonteessa huomaa aina taipumusta kateuteen. La Tremoille yllytti tätä kuninkaan mielialaa ja hänen onnistui tehdä Rheimsin arkkipiispasta, epäluotettavasta ja tylystä Reinhold de Chartres'ta, Jeannen vastustaja. Etupäässä tämä hovin salainen tyytymättömyys teki lähinnä seuraavana aikana Jeannen aseman vaikeaksi.
Pariisiin, heti, viipymättä, se oli Jeanne d'Arcin vakava tahto. Häntä kannattivat siinä kohdin sotajoukon etevimmät päälliköt. Viivytys saattoi olla turmioksi. Rheimsin kruunaus oli tehnyt valtavan vaikutuksen, jota tuli käyttää hyödykseen. Pariisin väestö, joka siihen asti vihasta armagnac'eja kohtaan oli ollut burgundilais- ja englantilaismielistä, alkoi horjua. Burgundin herttua ei vielä ollut päättänyt tuliko hänen kannattaa englantilaisia vaiko kuningasta. Bedford työskenteli innokkaasti Pariisin puolustusvoimien lisäämiseksi, joukkojen hankkimiseksi Englannista ja Normandiasta. Oli tärkeätä ettei hänelle annettaisi aikaa näihin varustuksiin, joita varten hän oli toiminut Patayn tappiosta asti tunnetulla pontevuudellaan, mutta jotka kuitenkaan eivät vielä olleet päätetyt rahanpuutteen vuoksi. Hän oli vastikään sopinut enonsa, Winchesterin mahtavan piispan kanssa, hän neuvotteli Filip hyvän kanssa. Näiden toimenpiteiden hedelmät eivät saisi kypsyä. Pariisiin, ja viipymättä, se oli järkevintä. Mutta Kaarlo ja hänen neuvostonsa epäröivät, joka on selitettävissä vain siten, että he vastahakoisesti ottivat vastaan Pariisinkin Jeanne d'Arcin kädestä. Ensin viivytteli kuningas Rheimsissä, eikä kulkenut sieltä lyhintä tietä, sekä oleskeli sitten Soissonsissa ja Compiègnessä kauvemmin kuin oli tarpeellista. Korvaamaton aika kului hukkaan. Jeanne oli alla päin, sotajoukko tyytymätön.
Bedford ehti sill'aikaa koota tuntuvan sotavoiman, jolla hän kulki vihollista vastaan. Tarkoituksena näyttää enemmän olleen ajan voittaminen Pariisin puolustautumista varten kuin taisteluun ryhtyminen, sillä kun hän kohtasi ranskalaiset Senlisin läheisyydessä, ei uhka eikä houkutus voinut saada englantilaisia joukkoja jättämään vallitettua leiriänsä. Hän peräytyi sitten Pariisiin, mutta ranskalaiset eivät ajaneet häntä takaa. Nämä suuntasivat kulkunsa Compiègneen ja jäivät sinne täydelliseen toimettomuuteen.
Vihdoin loppui Jeanne d'Arcin kärsivällisyys. Elokuun 23 p:nä kutsui hän luokseen Alenconin, joka sotapäälliköistä oli häntä lähinnä, ja sanoi: »Kaunis herttuani, antakaa järjestää Teidän ja muitten päällikköjen joukot. Keppini nimessä, tahdon kulkea Pariisiin ja nähdä kaupungin lähemmällä kuin ennen.» Käskyä toteltiin. Vastoin kuninkaan tahtoa seurasi sotajoukon päävoima Jeannea. Etukaupunki, S:t Denis, valloitettiin, sotajoukot asettuivat sinne ja sana sanan jälkeen lähetettiin Kaarlo VII:nnelle. Lähempi tutustuminen Pariisiin näytti, että täällä tarvittiin yhdistettyjä voimia ja kuninkaan läsnäoloa, jos jotain oli saavutettava. Hyvällä se ei näyttänyt käyvän, sillä kun Jeanne kehoitti kaupunkia antautumaan, sai hän vain ivallisia vastauksia. Vihdoin saapui kuningas. Syyskuun 8 p:nä oli tehtävä rynnäkkö kaupunkia vastaan. Jeanne d'Arc osoitti tavallista toimeliaisuuttaan, oli ensimmäiseksi vallihautojen toisella puolen ja jakeli käskyjä joka taholle. Sotilaita innostutti hänen uhrautuva rohkeutensa kuten ennenkin, ja vihollinen väistyi säikähtyneenä monin paikoin, mutta kaikesta huolimatta ei rynnäkkö ensinkään onnistunut. Siihen oli monta syytä. Kuningas ei ottanut osaa taisteluun, Pariisin asukkaat eivät, Bedfordin ansiosta, hyökkääjiä kannattaneet, Jeanne d'Arc haavoittui ja kykeni lopulta vain maassa maaten kehoittamaan sotilaitaan; sitä paitsi toimivat Jeannea vastaan, salaa Retz ja Gancourt, hänen vastustajiaan, joille oli uskottu tärkeä päällikkyys. Yksimielisyys ja sotakuri olivat olleet jumalallisia voimia, joilla Jeanne oli voittanut, mutta, niitä ei enää sotajoukossa ollut. Seuraavat päivät olivat hänelle osoittavat vielä selvemmin, kuinka hänen vastustajansa saivat oman tahtonsa perille. Hänen aikeensa mennä Seinen poikki ja hyökätä vasemmalta rannalta näyttäytyi mahdottomaksi, koska kuningas hänen tietämättään oli hävittänyt sillan, jota hän aikoi käyttää. Siihenkään keinoon ei siis voinut turvautua. Niissä sotaneuvotteluissa, jotka seurasivat onnistumatonta rynnäkköä, olivat hänen vastustajansa voiton puolella. Piirityksen jatkaminen olisi mahdottomuutta, ja jokainen oli nähnyt, ettei neitsyen sanoihin enää käynyt luottaminen. Oli ryhdytty neuvotteluihin Burgundin herttuan kanssa. Niiden tulosta piti nyt odottaa ja sill'aikaa siirtyä takaisin entiseen majailupaikkaan Loiren rannalle.
Jeanne d'Arc ja hänen ystävänsä, jotka olivat vähemmistössä, olivat voimattomia tämän päätöksen suhteen. Nuo urhoolliset sotilaat, jotka kaksi ja puoli kuukautta sitten olivat jättäneet Loiren rannat toivoen vapauttavansa koko Ranskan, jotka olivat tehneet sotaretken palkatta ja ryöstöittä, heidän piti nyt väistyä, vaikka heitä ei edes oltu voitettu. Usko Jeanne d'Arcin kutsumukseen oli murtunut, »syy ei ollut hänessä, ei onnen vaihteluissa, eikä hänen innostuksensa heikontumisessa, vaan niiden juonitteluissa, joiden puolesta hän oli tehnyt niin monta ihmetyötä». Historia ei voi näyttää toista Jeanne d'Arcia, mutta se ei onneksi myöskään voi näyttää monta esimerkkiä niin suuresta kiittämättömyydestä, kuin jota Kaarlo VII osoitti tässä kohdin.