Kotinsa ja lapsuutensa suhteen ei hän mitään salannut, mutta tiedettiin ennestään ettei niistä aineista voitu löytää todisteita hänen syyllisyyteensä. Hän puhui peittelemättä kodistaan, lapsuudenuskostaan ja ensimmäisistä ilmestyksistään. Sen ajan käsityksen mukaan ei häntä suinkaan voitu tuomita taikauskoisuudesta. Hän selitti kammoovansa loihtulukuja, metsänhaltijain manausta j. n. e. Jonkinlaisella ylpeydellä hän kertoi, ettei kukaan tyttö koko kylässä voinut ommella ja kehrätä niin hyvin kuin hän. Hänen veljensä olivat saaneet hänen hevosensa ja kaikki, mitä hän oli saanut sodan aikana, yhteensä kymmenen tahi kaksitoista écus'ta. Ainoastaan Jumalan nimenomaisesta käskystä ja suru sydämmessä oli hän lähtenyt kotoaan pois. Hänen esiintymisensä Ranskassa oli kaikille niin perin tuttu, ettei siinäkään paljon toivoa ollut syytöksen löytämiseen. Kyseltiin hänen ihmeellisestä keihäästään, mutta hän kielsi sen olevan jollain tavoin tarkoitukseensa vihityn. Se oli ollut eräässä kirkossa ja oli pyhälle Katarinalle pyhitetty, siinä kaikki. Hän sanoi, ettei hän koskaan ollut ketään tappanut ja selitti pitävänsä kaksikymmentä kertaa enemmän lipustaan kuin keihäästään. Hän ei ollut voinut ehkäistä sitä, että muut olivat koettaneet lippua jäljitellä ja etsiä hänen apuaan. Useita taruja, joita hänestä kerrottiin, niinkuin että hän olisi Orléansin edustalla tapahtuneessa taistelussa ottanut vastaan kaikki nuolet, tahi että hänellä oli sormuksia, jotka paransivat taudeista, näytti hän vääriksi antamalla tarkkoja tietoja. Paaviriidasta, josta hän kuitenkin oli julkaissut kirjelmän, näytti hänellä olevan hyvin hämärä käsitys. »En tiedä muuta kuin että yhtä paavia on toteltava, ja että hän on Roomassa», oli hänen yksinkertainen vastauksensa tähän kysymykseen, joka oli pannut mielet kuohuksiin koko kristikunnassa. Sitävastoin hän vastasi siitä kirjeestä, jonka hän oli lähettänyt Orléansin luona ja jossa hän ennustaa englantilaisten karkoittamista maasta. Hän selitti uudestaan tietävänsä, että he ennen seitsemän vuoden kuluttua kokonaan jättävät maan, »mutta», lisäsi hän, »minä suuresti pahastun, jos se kestää niin kauvan». Hän lausui toisella kertaa, että hän olisi kuollut surusta, ellei tämä ilmestys olisi ylläpitänyt häntä. Kertomuksessa hänen ilmestyksistään toivottiin helpommin tavattavan syytöskohtia, mutta vaikeata oli saada häntä niitä kertomaan. Koetettiinpa puhtaasti jumaluusopillisiakin kysymyksiä, jotta löydettäisiin jotain, joka soti kirkon oppia vastaan. Jeanne vaikeni tahi vastasi ainoastaan lyhyesti ja epämääräisesti.
Niinpä kysyttiin esim. kuuliko hän vielä ääniä; hän vastasi myöntävästi. — »Mitä äänenne sanoo?» — »Että minun tulee vastata häikäilemättä, ja että Jumala on minua auttava.» — Samassa tilaisuudessa kysyttiin, josko äänet koskaan puhuivat ristiin. »Ei», sanoi Jeanne, »ne eivät koskaan puhu ristiin, ne käskivät minua tänä yönä vastaamaan rohkeasti.» — »Ovatko ne kieltäneet Teitä sanomasta kaikkea, mitä Teiltä kysytään?» — »En voi tähän kysymykseen vastata. Minulla on ilmestyksiä, jotka koskevat kuningasta ja joista en puhu.» — Tuomari kysyi, tuliko ääni suorastaan Jumalalta, vai oliko välittäjää. Jeanne vastasi kierrellen, että se tuli Jumalalta. Hän pyysi lykkäystä saadakseen ilmestyksessä tietää, saisiko hän kertoa kaikki: »Luuletteko siis», sanoi tuomari, »että Jumala paheksuu totuuden lausumista?» — »Äänet ovat käskeneet minua sanomaan muutamia asioita kuninkaalle, eikä Teille. Juuri viime yönä sanoi ääni minulle moniaita asioita kuningasta varten, ja hyvin mielelläni tahtoisin, että hän saisi niistä tietoa. Jos hän tietäisi ne, voisi hän ilolla ryhtyä päivällistään nauttimaan.» — »Mutta ettekö voi taivuttaa ääntänne ilmoittamaan kuninkaalle uutista?» — »En tiedä. Se ei sitä tee, ellei Jumala tahdo. Jumala voisi itse, jos hän sen hyväksi näkisi, ilmoittaa sen kuninkaalle, ja silloin olisin kovin iloinen.» — »Mutta miksi ei ääni puhu kuninkaalle, kuten Teidän läsnäollessanne?» — »En tiedä, onko se Jumalan tahto; ilman Jumalan armoa en tee mitään.»
Tämä oli käytettäväksi kelpaava sana. »Oletteko armotilassa?» kysyi tuomari. Jos vastaus oli kieltävä, voitiin sitä käyttää häntä vastaan, jos se oli myöntävä, sisälsi se semmoista ylpeyttä, että sitä silloinkin voitiin käyttää, Jeanne vastasi: »Ellen ole armontilassa, pankoon jumala minut siihen; jos siinä olen, pitäköön minut Jumala siinä tilassa.» Häneltä kysyttiin monta kertaa eksyttävällä tavalla, oliko hän tehnyt minkään kuolemansynnin, ja mikä oli kuolemansynti, mutta hän vastasi vältellen. Kysyttiin vastaisiko hän paaville kaikkeen, mitä hän kysyisi. »Viekää minut hänen luokseen, ja minä olen vastaava hänelle kaikki, mitä minun tulee vastata», kuului varovainen vastaus.
Hän oli järkähtämätön. Eräänä päivänä kysyi Jean Beaupère aivan ystävällisesti: »Kuinka voitte viime näkemästä?» — »Kuten näette, niin hyvin kuin saatan.» — »Paastootteko joka päivä paaston aikana», lisäsi hän. — »Kuuluuko se oikeudenkäyntiin?» — »Kuuluu.» — »No hyvä, kyllä minä paastoon.» Sitten seurasi kysymyksiä siitä mitä äänet olivat sanoneet, mutta samat välttelevät vastaukset. Mitä Jeanne oli kuulevinaan kuninkaasta, ei kukaan koskaan saanut tietää, eikä myöskään, mitä hän ensi kertaa esiintyessään oli sanonut kuninkaalle häntä vakuuttaakseen, vaikka sitä häneltä kysyttiin yhä uudestaan. Se ei ollut yksinomaan hänen salaisuutensa, eikä Kaarlo VII:nnenkään tehnyt mieli sitä ilmoittaa.
Tuomarit eivät koskaan väsyneet kyselemään hänen ilmestyksistään, vaikka hän useimmiten vastasi, ettei se hänen mielestään kuulunut oikeudenkäyntiin tahi ettei hänen ollut lupa siitä puhua tahi ettei hän nyt voinut vastata, vaan ehkä vastedes. Kuvaavia yleiselle käsitystavalle ovat monet yksityisseikkoja koskevat kysymykset hänen ilmestyksistään. »Miltä enkelit ja pyhimykset näyttävät? Mistä tiedätte, mieskö vai nainen Teitä puhuttelee? Onko pyhimyksillä hiukset? Onko heillä pitkät hiukset?» j. n. e. loppumattomiin. Jeanne väitti tosin varmasti nähneensä sekä pyhän Mikaelin, pyhän Margaretan että pyhän Katarinan yhtä selvään kuin hän näki tuomarinsa, mutta kaikkiin näihin yksityisseikkoja koskeviin kysymyksiin tiesi hän harvoin vastausta. Välistä selitti hän ne hyödyttömiksi, välistä ei hän ollut niin tarkasti katsonut. »Miltä näyttää pyhä Mikael?» kysyttiin häneltä eräänä päivänä. — »En nähnyt hänellä kruunua, enkä tiedä, mimmoiset vaatteet olivat.» — »Oliko hän alaston?» — »Luuletteko, ettei Jumalalla ole kylliksi häntä pukeakseen?» »Onko hänen päässään hiuksia?» — »Miksikä ne olisivat leikatut?» — »Oliko hänellä vaaka?» — »Sitä en tiedä.» — Kun tuomarit toisella kertaa rupesivat jäsen jäseneltä kyselemään pyhimyksistä, vastasi hän, että hän ainoastaan ajatteli heidän ääniään. — »Mutta kuinka ne voivat puhua, ellei niillä ole jäseniä?» — »Se on Jumalan asia.» Hän lisäsi, että ääni oli kaunis, lempeä ja vaatimaton ja puhui ranskaa. Tuomari kysyi, eikö pyhä Margareta puhunut englanninkieltä. »Kuinka niin», vastasi Jeanne, »puhuisiko hän englanninkieltä, kun hän ei kuulu englantilaiseen puolueeseen?» Tämä oli melkein ainoa vastaus ilmestysten suhteen, jota tuomarit mielestään voivat käyttää hyväkseen häntä tuomitessaan, niin oli hänen onnistunut välttää kaikkia ansoja, joita hänelle Oli viritetty.
Selvempi oli se syytös, että hän oli ollut puettuna miehen vaatteisiin. Siihen ei hän voinut vastata muuta, kuin että hän oli tehnyt sen Jumalan käskystä, että hänen oli määrä käyttää niitä niin kauan kuin hän työskenteli Ranskan vapauttamiseksi, eikä hän vielä ollut saanut ääniltä eroa toimestaan. Hän ei tahtonut tunnustaa, että oli rikoksellista Jumalaa ja ihmisiä kohtaan käyttää niitä vaatteita, jotka paraiten sopivat sitä elämää varten, jota hän vietti. Hän ei millään ehdolla suostunut niistä vielä luopumaan Tuomarit eivät kuitenkaan hänen puolustuksestaan välittäneet, vaan merkitsivät hänen mielipiteensä tässä kysymyksessä syytöskohtien joukkoon. Jeannella itsellään näyttää olleen hyvä toivo. Hän luuli pääsevänsä vapaaksi ennenkuin kolme kuukautta kuluisi, sillä sen olivat äänet hänelle sanoneet. Jos hän saisi tilaisuuden paeta, myönsi hän käyttävänsä sitä hyväkseen. Hän varoitti tuomareitaan siitä tuomiosta, jonka he tuottivat itselleen pitämällä häntä vankina.
Jeannen käytös, hänen sattuvat ja viisaat vastauksensa herättivät kaikkien ihailua. Monet hänen kiivaimmista vastustajistaankin ovat lausuneet ihmettelynsä siitä. Vaikka hän oli yksin, ilman puolustajia kaikkien noiden oppineiden, viekkaiden pappismiesten keskellä, ei häntä oltu voitu tuomita. Ei mikään niin paljon ole kohottanut Jeanne d'Arcin mainetta jälkimaailman silmissä kuin juuri tämä oikeudenkäynti, jonka pöytäkirjat, hänen vihollistensa kirjoittamat, todistavat ainoastaan hänen parastaan.
Cauchon ei kuitenkaan ollut menettänyt toivoaan. Hän antoi tehdä lyhennyksen pöytäkirjoista ja luetti sen Jeannelle. Hän ei tehnyt muuta muistutusta, kuin että hän tahtoi siihen koko nimensä, Jeanne d'Arc tahi myös Jeanne Romée, sillä hänen kotiseudullaan oli tyttöjen tapana käyttää äidin nimeä. Kun pöytäkirjanote oli luettu, tehtiin hänelle kysymys, josta riippui enemmän kuin mistään edellisestä. Cauchon astui esiin ja kysyi, tahtoiko Jeanne lykätä kirkon päätettäväksi, oliko hän tehnyt jotain kirkon uskoa vastaan. Jeanne vastasi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että papisto tutki hänen vastauksiaan, mutta asian antoi hän Herran, »joka minut on lähettänyt, pyhän Neitsyen ja kaikkien taivaan pyhien huostaan. Herra ja kirkko on sama asia.» Koetettiin selittää hänelle, että oli olemassa sekä »ecclesia triumphans» taivaassa, että »ecclesia militans» maassa, mutta hän pysyi äskeisissä sanoissaan.
Muuta ei tarvittukaan inkvisitsioonin lakien mukaiseen syytökseen kerettiläisyydestä. Vähällä vaivalla saatiin kokoon kokonaista seitsemänkymmentä eri artikkelia, joissa häntä syytettiin noidaksi, vääräksi profetissaksi, pilkkaajaksi, koska hän ei uskonut pyhimysten puhuvan englanninkieltä, halukkaaksi vuodattamaan ihmisverta, kainoutta vailla olevaksi, koska hän oli pukeutunut sotilaspukuun, kerettiläiseksi j. n. e. Vara-inkvisiittori Estivet ja nuori tohtori Thomas de Courcelles, jota sanottiin »Baselin konsiliumin valoksi», olivat yhdessä laatineet koko mestariteoksen. Se luettiin kohta kohdalta Jeannelle, ja hän vastasi samaan tapaan kuin entisissäkin kuulusteluissa. Hän pyysi hiukan mietintäaikaa vastatakseen kysymykseen kirkon puoleen kääntymisestä. Pääsiäisaattona maalisk. 31 p:nä läksi Cauchon parin tuomarin kanssa kuulemaan hänen vastaustaan: »Tahdotteko», kuului kysymys, »vedota kirkkoon sanoinenne ja tekoinenne?» — »Sen tahdon, ellei se vaadi minulta mahdotonta asiaa», oli vastaus. «Mitä olen sanonut ja tehnyt, niitä näkyjä ja ilmestyksiä, jotka olen Jumalalta saanut, en mistään hinnasta tule peruuttamaan. Mitä Herra on antanut minun tehdä, mitä hän on käskenyt ja on käskevä, sitä en mitenkään voi kieltää. Jos kirkko tahtoisi pakottaa minua tekemään jotain Jumalan käskyä vastaan, en sitä tekisi.» — »Ettekö luule, että Teidän pitää totella maallista kirkkoa s. o. paavia, kardinaaleja, arkkipiispaa, piispoja ja muita pappeja?» — »Kyllä, kun ensiksi on totellut Jumalaa.» — »Ovatko äänet kieltäneet Teitä alistumasta taistelevan kirkon alle?» — »En vastaa muuta kuin mitä minulla on päässäni. Mitä minä vastaan, on äänieni käsky. Ne käskevät minua tottelemaan kirkkoa, mutta sitä ennen Jumalaa» (»Notre Sire premier servi»). — Ei mitään epäilystä enää. Jeanne ei asettanut kirkkoa ensi sijalle. Hän oli kerettiläinen. Seitsemänkymmentä artikkelia supistettiin kahdeksitoista. Rouenin tuomiokapituli kutsuttiin kokoon tekemään päätöstä. Moni hurskas mies kuitenkin epäili ja vetosi Pariisin yliopistoon.
Silloin sairastui Jeanne ankarasti. Hänen vihollistensa toivo ei ollut antaa hänen kuolla luonnollista kuolemaa, ja kaikkia lääkäritaidon keinoja koetettiin. Hän paranikin, vaikka hitaasti. Koetettiin käyttää hyväksi hänen heikkoustilaansa ja taivuttaa häntä tunnustamaan ilmestyksensä vääriksi. Vasta silloin kuin hän itse myöntäisi tekemänsä työn olevan saatanasta eikä Jumalasta, olisi vihollisten voitto täydellinen, vasta silloin olisivat englantilaiset tunteneet kostaneensa. Se ei kuitenkaan tahtonut onnistua, vaan hän pysyi entisissä sanoissaan. Häneltä kiellettiin Herran ehtoollinen, mutta kuolo silmien edessä oli hän kuitenkin tyyni. Jumala oli suojeleva hänen ruumistaan ja sieluaan; pahempi oli hänen tuomariensa laita, arveli hän. Hänet, vietiin huoneeseen, jossa oli kidutuskoneita. »Voitte murskata kaikki jäseneni», sanoi hän, »ja jos muutan mielipidettä, ei se kuitenkaan merkitse mitään, sillä silloin kipu pakoittaa minut väärään tunnustukseen.»