Mutta Pariisin yliopistosta tulikin kirjoitus, jossa Jeannen syyllisyys täydellisesti tunnustettiin. Hän oli antanut leikata hiuksensa, jotka Jumala oli hänelle antanut hänen päänsä peitteeksi, ja pukeutunut miehen vaatteisiin, hän oli kerettiläinen, luopio j. n. e. Rouenin tuomiokapituli näki parhaaksi yhtyä niihin viisaihin sanoihin, jotka tulivat Pariisin »alma mater'ista». Jeannea kehoitettiin vielä kerran valalla kieltämään, mutta turhaan. Silloin päätettiin panna toimeen suuremmoiset juhlallisuudet, joiden kautta koetettiin häneen vaikuttaa. 24 p:nä toukokuuta vietiin Jeanne St. Ouen'in kirkkomaalle, johon oli pystytetty kaksi parveketta. Toisella oli Winchesterin piispa, englantilainen kardinaali, joka oli oikeudenkäynnin ylin johtaja ja hänen ympärillään piispoja, jumaluusoppineita, lakimiehiä, sotilaita ja muita eteviä miehiä. Toiselle parvekkeelle vietiin Jeanne. Sen alapuolella oli pyöveli kidutusaseineen. Kansanjoukko tunkeili ylt'ympärillä. Guillaume Erard seurasi Jeannea parvekkeelle ja piti hänelle teoloogisen esitelmän siitä synnistä, johon hän teki itsensä syypääksi, kun hän ei tahtonut paeta kirkon helmaan. Hän tuli sanoneeksi muutamia kovia sanoja Kaarlo VII:nestä. Jeanne keskeytti hänet selittäen, että hänen kuninkaansa oli hyvä kristitty ja ettei kuningasta voitu syyttää siitä mitä hän, Jeanne, oli sanonut ja tehnyt. Koko Jeannen käytöksestä huomattiin kuitenkin että hän oli levoton ja epävarma.

Erardin puheen jälkeen luettiin hänen kuolemantuomionsa. Se ei enää antanut aihetta epäilykseen. Kirkko jätti Jeannen maallisen vallan käsiin, ja hän vietäisiin roviolle poltettavaksi. Hänen katseensa himmeni, ja heikolla äänellä lausui hän: »Suostun siihen, mitä kirkon tuomarit käskevät. Tahdon totella heidän tahtoaan.» — »Ettekö enää puolusta näkyjänne ja ilmestyksiänne?» — »Vetoon kirkon tuomareihin.» — »Silloin tulee Teidän valalla kieltää ja panna nimenne tämän asiakirjan alle.» — Jeanne piti kynää kädessään, piirsi ristinsä ja kirjuri kirjoitti »Jeanne» kirjoituksen alle. Josko tämä paperi, joka luettiin Jeannelle, todella sisälsi kaiken sen, mikä on virallisessa kieltoasiakirjassa, on asia, jota ei ole voitu saada täysin selville. Varmaa on kuitenkin, että Jeanne kielsi kutsumuksensa heikkouden hetkenä, tuskallisen kuoleman pelosta, rakkaudesta elämään, joka oli luonnollista yhdeksäntoista vuotiaalle, elinvoimaiselle tytölle. Varsinaisena syynä siihen lienee kuitenkin ollut se, että hän siten luuli pääsevänsä englantilaisten käsistä kirkon huostaan. Sen vuoksi hän hämmästyi saadessaan kuulla tuomionsa, jonka mukaan hänen piti viettää loput elämästään vankeudessa. Jeanne vietiin sitten takaisin linnaan.

Paluumatkalla nostivat lukuisat saapuvilla olevat englantilaiset ankaran metelin, sillä he olivat äärimmilleen kiivastuneet siitä, että Jeanne nyt näytti pääsevän heidän käsistään. He eivät voineet käsittää sitä häijyyden syvyyttä, joka piili tässä kieltämisnäytännössä. »Vielä me hänet löydämme jälleen», virkkoi eräs tämän julman näytelmän etevimpiä näyttelijöitä. Koko tämä meteli oli pantu toimeen ainoastaan siinä tarkoituksessa, että hänen valtansa ja maineensa alenisi Ranskan kansan silmissä. Sokeat ihailijat ovat tahtoneet kieltää tahi kokonaan toisin selittää tätä Jeannen heikkoutta, mutta se pysyy, eikä kukaan tuominne häntä siitä, että inhimillisiäkin tunteita asui tässä Jumalan ihmeellisessä aseessa.

Jeanne palasi vankeuteen. Hän puettiin naisen pukuun ja pantiin entistä kovempiin kahleisiin. Hänen kainoudentuntoaan loukattiin mitä törkeimmällä tavalla, ja hän huomasi, katkerata kyllä, että hänen äänensä olivat olleet oikeassa, kun olivat käskeneet häntä käyttämään miehen pukua, niin kauvan kuin hän seurusteli miesten kanssa. Häntä vaivasi epäilys ja omantunnon vaivat, hänen äänensä joko vaikenivat tahi moittivat hänen menettelytapaansa. Kun hän eräänä aamuna heräsi, löysi hän vuoteensa äärestä ainoastaan miehen vaatteita. Vanginvartija oli ottanut pois hänen naispukunsa korkeammasta käskystä, kuten luullaan. Asiaa ei kuitenkaan ole saatu selville. Yhtä kaikki, Jeannen oli pakko jälleen pukeutua miehenpukuunsa. Hän ymmärsi, että se merkitsi kuolemaa, sillä samalla hän oli »luopio». Vielä kerran taisteli hän heikon luontonsa kanssa, mutta heti kun hän oli saanut vanhan pukunsa ylleen, oli kuin hän olisi saanut entisen voimansakin takaisin. Hän sai jälleen rohkeutta kärsimyksen kautta sovittaa mitä hän kieltovalallaan oli rikkonut. Hän rupesi taas uskomaan ääniinsä.

Kun tuomarit kuulivat Jeannen pukeutuneen miehenvaatteisiin, eivät he hämmästyneet, eivätkä pahastuneet. Cauchon kävi hänen luonaan uudelleen uhkauksillaan ja viisasteluillaan vaivatakseen hänen omaatuntoaan, uskotellakseen hänelle, että äänet, jotka olivat olleet hänen suurin ilonsa, eivät tulleet Jumalalta, vaan saatanalta. Nyt ei ollut puhetta vapautumisesta ruumiillisesta kuolemasta, siihen hän auttamattomasti oli syypää, vaan oli puhe hänen ijankaikkisesta pelastuksestaan. Mitä hän oikeastaan vastasi Cauchonille, on epävarmaa. Joka tapauksessa ne olivat syvän epätoivon sanoja. Olisiko hän yksin oikeassa kaikkien kirkon hurskasten ja oppineiden miesten rinnalla? Eivätkö äänet olleet luvanneet hänelle vapautta? Ja mikä häntä odotti? Jeanne sai ripityttää itsensä ja nautti syvästi liikutettuna Herran ehtoollisen 30 p:nä toukokuuta 1431. Vanki puettiin pitkään pukuun ja tavanmukaiseen hiippaan, joka oli koristettu piruilla, liekeillä ja sanoilla »kerettiläinen, luopio, pilkkaaja ja epäjumalanpalvelija». Hänet pantiin neljän hevosen vetämille rattaille; toisella puolen häntä oli pedelli, toisella hänen rippi-isänsä ja Isambard de la Pierre, eräs hurskas ja oppinut kapusiinilaismunkki, joka vastahakoisesti oli allekirjoittanut kuolemantuomion. Kahdeksansataa sotilasta seurasi rattaita. Kansaa oli tungokseen asti joka kadulla. Sääli kuvastui useimpien kasvoilla. Ei kuitenkaan ollut pelkoa mistään mellakasta hänen pelastuksekseen, sillä kaikki englantilaiset joukot olivat komennetut toimeen. Matka suunnattiin mestauspaikalle, »le vieux marché».

Sinne oli pystytetty kolme lavaa, yksi hengellisen säädyn miehiä, yksi maallisia tuomareita ja yksi syyllistä varten. Keskellä oli korkea rovio. Sen nähdessään kauhistui Jeanne. »Rouen, Rouen, täälläkö minun pitää kuolla! Oi, Rouen, pelkään pahasti, että sinä tulet kärsimään minun kuolemastani.» Sitten hän rauhoittui ja kuunteli hiljaa saarnaa, jonka Nicole Midi piti hänelle. Hän lankesi sitten polvilleen ja rukoili, rukoili itsensä puolesta, niiden puolesta, joita vastaan hän mahdollisesti oli rikkonut, maansa, kuninkaansa ja pyöveliensä puolesta. Liikutus valtasi jokaisen. Nuo kuivakiskoiset teeskentelijät ja viekkaat valtiomiehet eivät voineet pidättää kyyneliään tätä hurskasta, onnetonta tyttöä nähdessään. Ainoastaan raa'at englantilaiset sotilaat olivat haltioissaan ajatellessaan sitä julmaa näytäntöä, joka oli tulossa. Vihdoin antaa Winchester merkin. Cauchon lukee kuolemantuomion: »Sinä olet palannut niihin hairahduksiin ja rikoksiin, joista olet valalla luopunut, kuten koira palaa oksennustensa luo. Me selitämme sinut jälleen sen pannaanpanon alaiseksi, joka sinua kohtasi. Me sulemme sinut mädänneenä jäsenenä kirkon yhteydestä pois ja annamme sinut maallisen vallan haltuun, pyytäen sitä huojentamaan tuomiotaan sinun suhteesi, mitä kuolemaan ja jäsenten hävittämiseen tulee.»

Tuomarit jättivät Jeannen. Hän tahtoi ristiinnaulitun kuvaa ja pyysi ympärillä seisovia noutamaan semmoista läheisimmästä kirkosta. Sitä odottaessa tehtiin risti kepistä. Jeanne suuteli sitä nöyrästi ja astui rauhallisesti lavalta rovion luo. Isambard ja rippi-isä seurasivat häntä. Kun hänet kiinnitettiin roviolle, kuulivat kaikki hänen ääneensä huutavan pyhää Mikaelia avukseen. Pyöveli lähenee soihtu kädessä. Jeanne päästää huudon ja lausuu sitten muutamia vilkkaita sanoja rippi-isälleen. Ympärillä olijat kuulivat ainoastaan katkonaisia sanoja: «Jumala, Jesus, Maria, ääneni.»

Isambard todisti sitten, että Jeannen viimeiset selvät sanat olivat:
»Niin, minun ääneni olivat Jumalasta. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen
tehnyt Jumalan käskystä. Ei, ääneni eivät ole minua pettäneet. Ne olivat
Jumalan ilmestyksiä.»

Usko oli palannut viimeisellä hetkellä. Hän käsitti, että kuolema oli se luvattu vapauttaja. Hitaasti yllättivät liekit Jeannen korkealla roviolla. Viholliset olivat tahtoneet tehdä hänen tuskansa niin pitkällisiksi kuin suinkin. Taajat savupilvet estivät kansanjoukkoa häntä näkemästä. Äkkiä hajosivat ne tuulenpuuskasta, »Jesus» kuului liekeistä — ja sitten oli kaikki hiljaa.

* * * * *