Edellinen valta osottikin heti rehellisesti vihollisen kantansa, sanoi vaativansa koko keisarikuntaa, vaikka oikeastaan vain levoton kuningatar Elisabet halusi maata nuorimmalle pojalleen. Ranska viivytteli selitystään. Siellä hallitseva yhdeksänkymmenvuotias kardinali Fleury kirjoitti ystävällisen kirjeen. Hän olisi todella tahtonut säilyttää rauhan politiikkaa, jota hän aina oli kannattanut, mutta hänen valtansa oli heikkonemassa, ja oli olemassa mahtava sotapuolue, jota johti marsalkka Belleisle, ja sen mielestä tuli käyttää hyväkseen Itävallan satunnaista heikkoutta ja paloitella vanha vihollinen. Kun Belleisle sitten lähetettiin Saksaan ja hän esiintyi ylvästellen Saksan säätyjen edessä Frankfurt am Mainissa, rupesi Itävallan hovi aavistamaan, mitä sillä siltä taholta oli odotettavissa, ja katui hetkeäkään uskoneensa Ranskan rauhan ajatuksia.
Mutta Maria Teresiaa odotti paljoa suurempi pettymys kuin Ranskan vihollisuus. Wieniin saapui tieto, että Fredrik II ilman sodanjulistusta oli tunkeutunut puolustusväkeä vailla olevaan Schlesiaan joulukuulla 1740, että hän siellä oli levittänyt kirjelmää, joka käski kansaa pysymään pelotta, koska muka hän ja Unkarin kuningatar jo olivat hyvissä väleissä ja neuvottelivat keskenään. Tämä sanoma teki Maria Teresian rehelliseen luonteeseen haihtumattoman vaikutuksen. Hän oli luottanut Fredrikin ystävyyden vakuutuksiin, ja hän oli luullut Fredrikin olevan kiitollisuuden velassa siitä avusta, jota hän perintöprinssinä oli saanut Wienistä riidellessään isänsä kanssa. Mutta nyt Fredrik miehitti hänen turvattoman maakuntansa ja yllytti Euroopan vallat sotaan.
Hänen lähettiläänsä Wienissä, Gotter, esiintyi mitä suurimmalla julkeudella ja rohkeni pyytää Schlesiaa korvaukseksi siitä, että Fredrik kannattaisi Maria Teresian perintöoikeutta. Tämä ei aluksi tahtonut edes nähdä lähettilästä, mutta hänen täytyi vihdoin neuvotella. Hänen neuvosherransa arvelivat, ettei voinut maksaa kyllin suurta hintaa Fredrikin arvokkaasta ystävyydestä. Ainoastaan v. Bartenstein oli sitä mieltä, ettei Maria Teresia saisi näyttää heikkoutta.
Tämä mies oli alhaista sukua ja oli oikeastaan vain salaneuvoston pöytäkirjuri. Koska hän oli ollut Frans Stefanin vastustajia, oli hän otaksunut menettävänsä asemansa hallitsijanmuutoksen tapahtuessa, mutta sen sijaan hänen onnistuikin edellä kaikkia muita voittaa kuningattaren täydellinen luottamus suuren työkykynsä, syvällisten historian tietojensa ja valtiotaitonsa vuoksi sekä sillä, että hän koetti kehoittaa kuningatarta itsetoimintaan, jota vastoin muut virkamiehet varsin selvään osoittivat tahtovansa johtaa häntä. Maria Teresia muisteli aina kiitollisuudella tätä puolta v. Bartensteinin luonteessa. Hänen lujuutensa Fredrik II:sen vaatimuksiin nähden oli täysin sopusoinnussa Maria Teresian oman ylpeän, habsburgilaisen näkökannan kanssa. Viimeiseen asti oli perittyä maa-alaa puolustettava. Maria Teresia pysyi päätöksessään olla luovuttamatta Schlesiaa. Mahdollisesti olisi hän suostunut luopumaan Alankomaista, mutta ainoastaan eräillä rajoittavilla ehdoilla.
Mutta Fredrik olikin vain odottanut Maria Teresian kieltävää vastausta lähestyäkseen Ranskaa. Toukokuulla 1741 solmittiin sitä paitsi liitto Nymphenburgissa Ranskan, Espanjan ja Baijerin kesken, vaikkakin Maria Teresia oli osoittanut suurta myötätuntoisuutta viimemainittua valtaa kohtaan. Hän oli personallisesti neuvotellut Baijerin prinssin Kaarlo Albertin anopin kanssa ja oli luvannut prinssille Alankomaat ja osia Italiasta, mutta kaikki myönnytykset olivat turhat.
Englannin lähettiläs Wienissä, Robertson, koetti taivuttaa Maria Teresiaa rauhantekoon Preussin kanssa, mutta kuningatar ei tahtonut kuunnella hänen ehdotustaan. Hän epäili Fredrik II:sta siksi paljon ja arveli, että jos hän tänään pyysi Schlesiaa, voisi hän huomenna pyytää myöskin Böhmiä. Frans Stefankaan ei uskaltanut kosketella sitä kieltä.
Sotaa siis ei voinut välttää. Fredrikin esimerkkiä noudattaen tarttuivat pian Baijeri ja Ranskakin aseisiin. Ranskalais-baijerilainen sotajoukko Kaarlo Albertin johtamana hyökkäsi Passauhun heinäkuun 21 p:nä 1741 ja valloitti myöskin Linzin. Maria Teresian asema oli nyt sellainen, että hän oli mielestään pakoitettu tarjoamaan Fredrikille osaa Schlesiasta, mutta Fredrik hylkäsi tarjoumuksen ja yhtyi Nymphenburgin liittoon syyskuulla 1741.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Muutamia vapaajoukkoja oli järjestetty ja kaikkiin mahdollisiin puolustusvarustuksiin ryhdytty. Saksalaisilta alueilta ei kuitenkaan voinut toivoa paljoa apua, elleivät unkarilaisetkin suostuneet osaa ottamaan. Eräs unkarilainen isänmaanystävä ja uskollinen habsburgilainen, Johan Palffy, kehoitti unkarilaisia ryhtymään toimeen, mutta arveltiin että todellista apua ei kyetty toimittamaan ilman valtiopäiväin kannatusta, vaikka samalla pelättiin niiden usein hyvinkin myrskyisiä istunnoita.
Toukokuun 18 p:nä 1741 oli avattu valtiopäivät Pressburgissa, ja Maria Teresia oli matkustanut sinne voidakseen personallisesti vaikuttaa säätyjen päätökseen. Hän koetti parhaansa mukaan heti saavuttaa unkarilaisten mieltymystä. Heidän rakkautensa vaakunaan ja kansallisväreihin oli yleisesti tunnettu, jonka vuoksi laiva, joka kuletti Maria Teresiaa pitkin Tonavaa, ja myöskin laivaväki, oli puettu punaiseen, vihreään ja valkoiseen. Hän nousi maalle rajalla, johon tilaisuutta varten oli pystytetty teltta, 1/2 tunnin matkan päässä Pressburgista. Piispat kalliisti koristetuissa vaunuissaan, ylimykset ratsain loistavissa puvuissaan olivat häntä vastassa, ja iltapäivällä kesäk. 20:tenä kulki Maria Teresia juhlasaatossa Unkarin pääkaupunkiin. Unkarilaisessa puvussa, sinisiä ja keltaisia kukkia valkealla pohjalla, ajoi hän riemuitsevan kansanjoukon keskellä avonaisissa roomalaisissa voittovaunuissa. Jo seuraavana päivänä jätti hän säädyille kuninkaallisen esityksensä. Hän lopetti latinalaisen puheensa toivomuksella, että hänestä tulisi unkarilaisille hallitsijan ohella todellinen äiti.
Mutta hänen ehdotuksensa ei lainkaan miellyttänyt unkarilaisia. He olivat jo ennen hänen tuloaan määränneet vaatimuksensa. Muun muassa tahtoivat he, että aateliston täydellinen veronvapaus vahvistettaisiin, ettei Unkaria hallittaisi niinkuin muita maita, varakuninkaan virka ei koskaan jäisi avoimeksi, kaikki unkarilaiset virat annettaisiin unkarilaisille ja Sibenbürgiä pidettäisiin unkarilaisena maakuntana y. m. määräyksiä, joista useimmat olivat vanhoja riitakysymyksiä. Maria Teresia nimitti heti uskollisen Palffyn varakuninkaaksi, mutta ei myöntynyt mielellään muissa kohdin.