Kiihko ja levottomuudet unkarilaisilla valtiopäivillä olivat aina arvelluttavat ja tällä kertaa oli asian laita tavallista pahempi. Meteli muistutti puolalaisia valtiopäiviä. Etenkin unkarilainen alahuone n. k. Ständertafel, jonka muodosti vähäaateli, oli hyvin hillitön. Ylähuone oli taipuvampi mukautumaan Maria Teresian toivomuksiin. Sen jäsenet joutuivat lähemmin tekemisiin kuningattaren kanssa, ja hän taisi monenlaisten suosionosoitusten kautta voittaa heidät puolelleen. Pidettiin viisaimpana lykätä useat riitakohdat ratkaistaviksi kruunauksen jälkeen, joka vietettiin kesäk. 25 p:nä, kun pitkien neuvottelujen jälkeen oli sovittu valan muodosta.
Kruunaus oli sunnuntaipäivänä, paljon väkeä oli liikkeellä, suuret joukot aatelisia valtakunnan kaikista osista, koreita pukuja, kultaa, hopeaa, koruompeluja, kaikki se häikäisevä väriloisto, jota unkarilaiset rakastavat. Kuningatar ajoi avonaisissa vaunuissa, jalokivien peittämässä puvussa. Hän oli kalpea, näytti ensin pahastuneelta ja levottomalta, mutta nähdessään riemuitsevan kansan muuttuivat hänen kasvonsa jälleen ystävällisiksi ja samalla kunnioitusta herättäviksi, jommoinen oli hänen ulkomuotonsa. Juhlallisuudet toimitettiin Martinkirkossa. Unkarin kirkon päämies, kunnianarvoinen vanhus, kehoitti nuorta kuningatarta hallitsemaan hyvin ja antoi hänen suudella ristiä. Kuningatar lankesi polvilleen, vannoi selvällä äänellä hallitsevansa maata lakien mukaan ja ylläpitävänsä oikeutta. Kun hänet juhlallisesti oli voideltu, puettiin hänen ylleen pyhän Stefanin viitta ja hänen miekkansa kiinnitettiin kuningattaren vyötäisille. Kun se oli tehty, veti hän miekan tupesta ja teki kolminkertaisen ristinmerkin riemuitsevan seurakunnan ylitse. Sitten sai hän kruunun, valtikan ja omenan, ja istuen valtaistuimella otti hän vastaan uskollisuuden valan ja häntä nimitettiin »pyhäksi apostoliseksi majesteetiksi». Kaikkialla kaikui huuto: »vivat domina et rex noster»[1].
[1] »Eläköön hallitsijattaremme ja kuninkaamme.»
Kuninkaallisessa puvussaan kulki Maria Teresia Fransiskanikirkkoon, jossa hän vanhan tavan mukaan löi pyhän Stefaninritareja; sieltä hän läksi armeliaiden veljesten kirkolle, jonka edustalle oli tehty lava ja puettu se Unkarin väreihin, ja siltä vannoi kuningatar kansalle valansa. Sitten virtasi väki n. k. kuninkaankummulle Tonavan rannalla[1]. Kuningatar astui sen juurella vaunuista ja nousi kalliisti koristetun hevosen selkään. Hän ajoi täyttä laukkaa kumpua ylös ja heilutti siellä neljälle ilmansuunnalle pyhän Stefanin miekkaa merkiksi, että hän puolustaisi ja laajentaisi Unkarin valtaa.
[1] Ihmiskäsin tehty ja hävitetty 1873.
Kaikki juhlamenot oli toimitettu. Loistava kulkue palasi linnaan, jossa suuri juhla päätti kruunajaiset.
Ihastus nuoreen kuningattareen oli kohoamassa. Hän oli uskollisesti seurannut vanhoja unkarilaisia tapoja, ja hän oli toimittanut ne kaikki miehen voimalla ja naisen suloudella.
Maria Teresialle ei tämä päivä ollut pelkkää päivänpaistetta. Häntä vaivasi se, ettei hänen puolisonsa saanut ottaa osaa juhlallisuuksiin. Häntä varten ei ollut sijaa juhlamenoissa, ja hän sai ainoastaan syrjäkaduilta nähdä puolisonsa juhlakulkueen. Vasta juhlan aikana linnassa esiintyi hän kuningattaren rinnalla.
Maria Teresialla olikin syytä olla liiaksi luottamatta joukkojen eläköönhuutoihin. Sen osoittivat seuraavien päiväin valtiopäivätoimitukset. Tingittiin hänen kruunauslahjaansa, ja se hallinto- ja veronmaksuehdotus, joka esitettiin elok. 30 p:nä 1741, ei vastannut kuningattaren toiveita, joskohta hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin useimmissa kohdin hyväksyä se.
Sitä suurempi syy oli kuningattarella olla suututtamatta tätä levotonta kansaa, kun hän oli aikeessa antaa aseet unkarilaisten käsiin ja kutsua heidät puolustamaan hänen perintöoikeuksiaan. Kaikki hänen saksalaiset neuvonantajansa kehoittivat häntä luopumaan tuumasta, joka heidän mielestään oli hyvin vaarallinen. Mutta kuningatar tunsi ritarillisen ja tunteellisen piirteen unkarilaisten luonteessa ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Neuvoteltuaan eräitten ylimysten kanssa ja saavutettuaan heidän täydellisen suostumuksensa, kutsui hän valtiopäiväin jäsenet luokseen linnaan syysk. 11 p:nä. Surupuvussa, kruunu päässä, puhui hän unkarilaisille, selitti lyhyin piirtein huolestuttavan asemansa ja lausui, että hän kaikkien hylkäämänä oli paennut uskollisten ja vanhastaan uljaiksi tunnettujen unkarilaisten luo. »Me pyydämme säätyjä», lisäsi hän, »tässä suuressa vaarassa, joka uhkaa omaa itseämme, lapsiamme, kruunua ja valtakuntaa, antamaan meille viipymättä todellista apua. Minkä me voimme, sen teemme, palauttaaksemme Unkarin ja sen kansan entisen onnellisen tilan ja sen nimen loiston. Uskolliset säädyt tulevat tuntemaan armollisen suosiomme vaikutuksen»[1].