[1] Maria Teresiaa kuvataan tavallisesti pitäen pientä poikaansa käsivarrella, kun hän puhuu unkarilaisille, mutta on todistettu ettei hän ollut läsnä.
Puheen loppupuolella joutui Maria Teresia syvän liikutuksen valtaan, mutta hän voitti sen pian ja näytti »loukkaantuneelta viattomuudelta» tyynellä arvokkaisuudella kuunnellessaan arkkipiispan puhetta, jossa tämä lupasi kuningattarelle maan voimat. Maria Teresia oli oikein käsittänyt unkarilaisten tunteellisen luonteen. Mieltyneenä koko hänen esiintymistapaansa valtasi heidät syvä ihastus. He unohtivat hetkeksi kaikki valituksensa ja etuoikeuskiistansa, ja sali kaikui heidän innokkaista, eläköönhuudoistaan ja lupauksistaan uhrata veri ja henki kuningattaren puolesta[1]. Se seikka että Maria Teresian saksalaiset neuvonantajat olivat vastustaneet hänen käytöstään, lisäsi vielä unkarilaisten ihastusta kuningattareen, samalla kuin he katkerasti soimasivat saksalaisia. Nämä puolestaan eivät voineet salata suuttumustaan, ja he arvelivat, »että kuningatar yhtä hyvin olisi voinut luottaa piruun kuin unkarilaisiin».
[1] »Vitam nostram et sanguinem consecramus», kaikui joka taholta.
Syysk. 13 p:nä määräsivät valtiopäivät, että 30,000 miestä oli kutsuttava kokoon. Maria Teresia käytti myöskin suotuisaa mielialaa saadakseen puolisolleen apuhallitsijan arvon. Hän sai sen kuitenkin oikeastaan vain nimeksi.
Moraalinen vaikutus tästä Maria Teresian esiintymisestä on arvosteltava hyvin suureksi. Saksalaiset maat huomasivat, ettei puolustussodan taakka painanut ainoastaan heitä, ulkovallat näkivät, ettei voinut ottaa lukuun Unkarin kapinaa, ja kaikille sekä ystäville että vihollisille selvisi, että joskohta Maria Teresia olikin nainen, oli hänessä päättäväisyyttä ja voimaa, jota ainoastaan harvoin tapaa miehessä. Aineellinen etu sitävastoin ei tullut olemaan niin suuriarvoinen, kuin oli toivottu. Suuriherttuan hallitsija-arvo täällä kuten Itävallassakin oli merkitystä vailla ja juuri Maria Teresian itsensä asiaan puuttumisen vuoksi, hänen joka oli ollut niin innokas häntä valituttamaan. Mitä noihin luvattuihin 30,000 mieheen tuli, ei niitä saatu likimailleenkaan kaikkia kokoon, ja sitä paitsi osottautuivat unkarilaiset joukot kovin vaikeiksi pitää kurissa, joten heidän apunsa sodassa tuli olemaan jotenkin mitätön.
Valtiopäiväin loppuajat olivat yhtä myrskyiset kuin alkukin. Kun kuningatar kiitollisuudesta hyväksyi unkarilaisten 70 artikkelia, katuivat he, etteivät olleet pyytäneet enempää. Nyt seurasi kiivaita otteluja. He tahtoivat kumota päätöksen. Mutta kuningatar oli tyyni ja luja. Hän taisi hillitä puolueet. Yksimielisyys palasi, ja 29 p:nä lokak. 1741 päätti kuningatar itse nämä omituiset valtiopäivät.
Tätä seuraava aika oli synkkä. Baijerin kuuriruhtinas hovinensa oleskeli Linzissa, Prag sortui, kuuriruhtinasta kunnioitettiin Böhmin kuninkaana ja pelättiin Wienin puolesta. Maria Teresia pysyi näiden koettelemusten aikana maltillisena. Frans Stefan matkusti sotajoukon luo. Maria Teresiaa suretti syvästi, ettei hän terveydentilansa[1] vuoksi itse voinut armeijaansa johtaa. Kirjeitten kautta kehoittaa hän kenraalejaan rohkeuteen ja kestäväisyyteen. He älkööt säästäkö joukkoja eikä maalaisväestöä. »Te sanotte», kirjoittaa hän, »että olen julma. Se on totta. Mutta tiedän myöskin, että kykenen satakertaisesti hyvittämään kaiken sen julmuuden, jota nyt sallin Teidän harjoittaa maani puolustukseksi, ja olen sen tekevä. Mutta nyt suljen sydämeni säälin tunteilta. — — Surkuttelen kaikkien Teidän kohtaloa, jotka syöksen onnettomuuteen. — Se on kenties suurin suruni, mutta olette aina löytävä minussa ainakin kiitollisen sydämen.»
[1] Hänelle syntyi tytär toukokuussa 1742.
Ei se ole uudenaikainen ihmisystävä, joka täten puhuu. Se on ylpeän Habsburgin suvun ylpeä jälkeläinen. Huomaa kuitenkin lämminsydämisen personallisuuden kovien sanojen takana, mutta valtiollista terävänäköisyyttä ei hämmentänyt mikään, hänen asemassaan sopimaton, tunteellinen herkkämielisyys.
Vaihtelevista sotatapahtumista ja valtiollisista selkkauksista puhumme lyhyesti. Muistutamme ainoastaan että lokakuulla 1741, kun Saksi hiljakkoin oli liittynyt Maria Teresian vihollisiin ja Englannin kuningas Yrjö II peläten kadottavansa kuuriruhtinaskuntansa Hannoverin oli solminut puoluettomuusliiton Ranskan kanssa, näki Maria Teresia parhaaksi tehdä aselevon Klein-Schnellendorfissa vaarallisimman vastustajansa Fredrik II:sen kanssa ja tässä aselevossa tunnustaa hänen valloittaneensa Schlesian. Hänen oikeuttansa Schlesian omistamiseen ei kuningatar silloin eikä myöhemminkään tunnustanut, ja hyvillä perusteilla, sillä niistä viisastelevista todisteista, jotka Fredrik II antoi lakimiestensä sommitella, todistaakseen perintöoikeuttaan vanhaan itävaltalaiseen Schlesiaan puuttui kokonaan todellinen pätevyys. Hänen oikeuttaan Schlesiaan kuvaa paraiten hänen oma lausuntonsa preussiläiselle ministerille Wienissä: »Jos voimme jotakin saavuttaa rehellisyydellä, niin olemme rehelliset; jos sitävastoin pettäminen on välttämätön, niin olkaamme sitten pettureita.»