"Kyllä, minä osaan hyvin laulaa; mutta minä en tuntenut sitä laulua… ja sitäpaitsi (neitonen katsoi häneen polttavin silmin) rehtori ei voi vaatia, että voin laulaa heti senjälkeen, kun minua on toruttu koko luokan kuullen."
"Kaikkea voi, mitä tahtoo; mutta ennen kaikkea on opittava hillitsemään mieltään."
Rehtori kääntyi koroillaan; mutta Else astui otsa pystyssä luokkaansa.
Kukaan ei saanut aavistaa, että hän oli ollut hyrähtämäisillään itkuun.
Välitunnilla saapui Poul Lange hänen luokseen:
"Varmaankin sinä tänä aamuna pillitit!"
"Minäkö?" Else katsoi häneen raivostuneesta "Luuletko, että minä pillitän? Ei, onneksi minä osaan hillitä itseni. Muuten sinä puhuttelet minua perin hauskassa äänilajissa. Älä toki usko, että Köpenhaminassa olen tottunut sellaiseen kieleen. Siellä minua onneksi kohdellaan nuorena neitinä."
"Mikset sitten jäänyt sinne?"
"Siksi, että minulla oli kalvetustautia ja isä tahtoi ehdottomasti lähettää minut maalle."
"Kalvetustautia." Hänen äänensä kuului pilkalliselta. "Se on toki onneksi vain sellainen tauti, jonka tytöt voivat saada, ja se johtuu liian monista tanssiaisista ja liian vähästä työstä."
Else sanoi vihaisesti: "Selitä, mitä sillä tarkoitat? Minähän opiskelen aivan samaa kuin sinäkin, eikä sinun tarvitse olla niin olevinasi, vaikka olet minua vuotta vanhempi, — päinvastoin. Mitä pikemmin suorittaa tutkintonsa, sitä kunnollisempaa se on."
"Varjele sentään! Teidän kuninkaallinen vihanne on kovin herkkä."