Karen-rouva seisoi kumartuneena äitinsä puoleen ja puhui tuskallisen levottomasti:
"Äiti, pikku äiti!"
Mutta pastori näki heti, että rouva Bang oli kuollut. Hän otti hänen kätensä, mutta se vaipui jälleen takaisin, ja hän kuunteli sydämenlyöntiä. Tarttuen vaimonsa käteen hän sitten virkkoi juhlallisesti:
"Onnellisen lopun sinun äitisi sai. Hän on nyt sen seurassa, jota aina oli kaivannut."
Toisetkin olivat tulleet sisälle ja seisoivat kaikki äänettöminä kunnioituksesta kuolemaa kohtaan, joka usein näyttää meille vilahduksen siitä suuresta, mitä nimitetään iäisyydeksi; ja pappi luki isämeidän.
Svend meni noutamaan lääkäriä, mutta Mörck kantoi rouva Bangin etelänpuoleiseen vierashuoneeseen, mistä oli laaja näköala vainioille ja niityille. Siellä vanha rouva oli vierailujensa aikana aina asunut, eikä kukaan koskaan astunut sinne tuntematta tuoksahdusta siitä rauhasta ja lempeydestä, mitä hän alati levitti ympärilleen. Else ja Grethe menivät samaan ullakkokammioon, missä he olivat yhdessä asuneet, mutta joka Grethellä nyt oli yksinään hallussaan. He istuivat käsi toistensa kaulassa ja itkivät kumpikin pitäen nenäliinaansa silmiensä edessä; mutta Karen-rouva istui sisällä äitinsä luona — yksinään, kuten oli sanonut haluavansa.
Samana iltana — Mörckin perhe oli matkustanut ennen päivällistä — istui pastori Gade vaimoineen omassa kamarissaan keinutuolissa pöydän edessä. Rouva Gade istui isoäidin nojatuolissa, joka oli siirretty sinne.
Äidin äkillinen kuolema oli tehnyt hänet levottomaksi. Hän pelkäsi menettävänsä myöskin aviopuolisonsa, jonka heikko, riutunut ulkomuoto oli sinä päivänä ensi kertaa täyttänyt hänen mielensä vapisuttavilla aavistuksilla. Hän oli pannut varjostimen lampun yli, jonka hohde kirvelytti hänen itkettyneitä silmiään, ja hänen äänensä oli raukea, kyynelten tukahduttama, kun hän sanoi:
"Luuletko, että äiti tiesi kuolevansa?"
Pappi nyökkäsi: