"Luulen kyllä; se aavistus varmaankin tulee kaikille kaipaaville."
"Kaipaaville?" Karen-rouva katsoi huolestuneena kysyvästi mieheensä.
"Mitä kaipaaville?"
"Niille, jotka kaipaavat lepoa ja ikuista rauhaa."
"Mutta varmaankin äiti pikemmin kaipasi eno Knudia."
"Niin kyllä, — mutta hänen kaipuunsa ei enää ollut tästä maailmasta."
"Ei, sehän on aivan luonnollista. Kun tulee vanhaksi, katoaa kaiketikin se tunne, jota monet nimittävät rakkaudeksi, mutta joka onkin ainoastaan rakastumista. Ikävä vain, että sielullinen puoli tulee niin myöhään."
"Karen!"
Pastorin ääni kuului niin tuskallisen kummastuneelta, että Karen-rouva säpsähti; mutta hän oli päättänyt tänä iltana sanoa kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, ja virkkoi sen vuoksi intohimoisesti:
"Miksi olet kokonaan sulkeutunut itseesi viime vuosina? Ennen Jyllannissa kerroit kaikki minulle; nyt on sinusta tullut kuin muukalainen sekä minulle että lapsille. Me olemme nyt ulkopuolella, kuten seurakuntasikin, ja ainoastaan saarnasi kuuluu meille kaikille."
Pastori ei vastannut; mutta Karen-rouva nousi ja astui hänen luokseen.
Hän laski kätensä hänen olalleen ja kumartui hänen puoleensa.