"Meidän täytyy taipua Jumalan tahtoon."
"Niin, tuo kuulostaa niin kauniilta; mutta…" Hän nousi ja sipaisi hiukset pois silmiltään: "Kuka sanoo, että Jumala tahtoo sinun kuolemaasi?"
"Karen!" Pastori Gade nousi ripeästi ja hänen silmiinsä tuli uutta eloa, kun hän tarttui vaimonsa käteen ja virkkoi: "Ellei se ole Jumalan tahto… Menkäämme nyt äitisi luo, Karen, siellä saamme ehkä vastauksen kysymykseemme."
Karen-rouva katsahti häneen hiukan levottomasti. Oliko hänellä kuumetta, vai mitä hän sanoillaan tarkoitti? Oliko hän unohtanut, että isoäiti oli kuollut? Mutta pappi, joka luki hänen ajatuksensa, sanoi levollisesti:
"Äitisi on antanut meille eläissään monta hyvää neuvoa, ja minä uskon, että löydämme rauhan ja opimme alistuvaisuutta hänen kuolinvuoteensa ääressä."
Karen-rouva näki kuitenkin, että elämäntoivo noista synkistä ajatuksista huolimatta hänessä vielä sykki, ja kaikki hänen surunsa ja alakuloisuutensa hävisi siinä tuokiossa. Kristittynä hän käsitti miehensä päätöksen ja seurasi häntä kernaasti.
Ylhäällä hiljaisessa tuvassa, salaperäisen kuoleman ääressä, jonka olemus usein melkein vastoin tahtoamme saa meidät ristimään kätemme ja antautumaan hartaudeksi nimitettyyn käsittämättömään tunteeseen ja siinä tajuamaan olevamme luodut Jumalan kuvaksi, polvistuivat mies ja vaimo sydämelliseen rukoukseen — molemmat yhtyneinä samaan toivomukseen: että Jumala vielä soisi heidän muutamia vuosia elää yhdessä. Ja se rukous kohosi Jumalan valtaistuimelle.
* * * * *
"Kuule, isä!" — Else oli livahtanut isänsä toimistoon ja seisoi nyt hänen edessään katsellen häntä veitikkamaisesti, mutta vähän hämillään. Hiukan vastahakoisesti Mörck kohotti silmänsä papereistaan.
"Tiedäthän, etten halua tulla häirityksi konttoriajalla. Mitä sinä siis tahdot?"