"Ehkä te soitatte hiukan uruilla pojalleni ja minulle?"
Hän kumarsi ja meni nopeasti pieneen huoneeseen, missä urut olivat, ja pian senjälkeen kuuluivat säveleet virrestä "Jo tulee mestarimme" ylös nuorten neitosten kammioon, joka sijaitsi aivan sen kohdalla.
Else lojui harmitellen vuoteessaan. Hän oli käyttäytynyt väärin, eikä mikään ole kiusoittavampaa kuin että täytyy se itselleen tunnustaa; mutta Erik oli ollut niin kylmä häntä kohtaan aina siitä päivästä asti, kun hän kesällä oli vakuuttanut hänelle, ettei koskaan menisi naimisiin. — Sitä ei nuorukaisen toki olisi tarvinnut panna niin pahakseen. Olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei hän, köpenhaminatar, mitenkään voisi mennä naimisiin talonpojan kanssa. Kyllähän Else hyvin tiesi, että hän Erikistä piti, mutta mitäpä se kaikki hyödytti, kun hän ei sentään pitänyt hänestä kylliksi; eikä hän sallinut pakottaa itseänsä avioliittoon — ei totisesti sallinutkaan. Kun se kappalainenkin siellä jo lopettaisi! Nyt hän alkoi soittaa: "Ken tietää, milloin täältä lähden." Ihan nauratti ja itketti yhtaikaa! Hetkistä myöhemmin hän palasi äskeiseen ajatusjuoksuunsa: Erik ehkä vielä vaatisi, että hänen vaimonsa lypsäisi lehmiä ja avustaisi teurastuksessa sekä kaikessa muussa puuhassa, mitä sellaisessa talossa esiintyisi. Ei, hän tahtoi matkustaa ja elää sivistyneiden ihmisten parissa.
Hän naurahti äkkiä. Hän oli tullut ajatelleeksi Poulia ja ihmetteli hiljaa mielessään, että hänelle oli sattunut niin merkillisiä ihailijoita.
Jos hän otti toisen, niin hän voi esittää laulutaitoaan lehmille ja hevosille. Jos taas toisen, tulisi hänestä kai eskimotar ja hänen ehkä täytyisi syödä raakaa ihraa ja kastaa leipänsä hylkeenrasvaan. Ja siellä pohjoisessa hän voisi laulaa hylkeille ja jääkarhuille.
Hän kuuli Köpenhaminan yöjunan tulevan puhkuen ja sähisten ja näki ullakonikkunastaan veturin kaikkine vaunuineen. Se muistutti camera obscurasta, jonka hän oli nähnyt Langeliniellä; mutta se tuntui niin kummallisen epätodelliselta, että hän hypähti sängystään ja veti uutimet ikkunan eteen. Portaissa natisi, ja vasta nyt hän huomasi, että soitto oli lakannut. Sieltä tuli siis kappalainen, joka välttääkseen heidän häiritsemistään oli riisunut kenkänsä alhaalla käytävässä ja nyt meni levolle.
Käry kaakeliuunista, missä kytevä turve kutkutti hänen nenäänsä, häiritsi häntä, ja hän ryömi vuoteeseensa pää käärittynä hajuvedellä pirskoitettuun silkkinenäliinaan. Uh, kuinka oli kuuma, ja hän pisti nenänsä ulos saadakseen ilmaa, vaikka nenäliina onneksi ei tuoksahtanut talonpojilta eikä grönlantilaisilta.
* * * * *
Oli koulunäytelmän jälkeinen päivä. Else istui murrillaan ja haluttomana välitunnilla pureskellen kynän varttansa. Saksalaisessa kirjoitusharjoituksessa oli jotakin korjattavaa; mutta hän ei voinut keksiä, mitä se oli, — kaikki oli tänään kuin noiduttua.
Rehtori oli antanut hänelle muistutuksen siitä, että hän tavallisuuden mukaan oli myöhästynyt. Muistutus! Oli melkein naurettavaa, että hän, tuleva laulajatar ja pian ylioppilas, otti vastaan muistutuksia kuin joku aivan tavallinen koulutyttö.