"Kyllä hän on tehnyt minulle pahaa. Hän otti minulta ensimäisen suudelman, ja se olisi ollut säästettävä… toiselle."
Rehtori sai äkkiä yskää, ja avaimen kiertäminen lukon reiässä oli hänelle vaivaloista; mutta Else laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi:
"Mutta minä juoksin heti keittiöön ja pesin suuni. Ettekö siis luule, että se on huuhdottu pois?"
"Ihan varmaan, pikku Else, — ja ken kerran saa ensimäisen suudelmasi, saa sen puhtaimmilta ja kauneimmilta huulilta."
Rehtori avasi oven, ja Else livahti ulos, kasvot yhtä punaisina kuin äsken mainitut huulet, ja sisällä luokkahuoneessa, missä hän onneksi oli yksinään, hän painoi nenäliinansa silmiänsä vasten. Hän tunsi halua sekä nauruun että itkuun, mutta hänen mielestään rehtori oli oivallisin ihminen maan päällä.
Tämä oli ensi kertaa sanonut hänelle kohteliaisuuden ja siten osoittanut pitävänsä häntä naisena.
* * * * *
Karen-rouva oli viettänyt hiljaisen joulun lastensa ja kappalaisen kera pappilassa. Else oli ollut kotoaan lomalla, eikä seuraelämästä voinut olla puhetta niin kauan kuin pappi oli sanatoriossa. Mutta aika kului, talven täytyi väistyä kevään tieltä, ja eräänä kesäkuun päivänä palasi pastori Gade kotiin. Hän oli nyt päässyt kaikesta vaarasta ja saattoi pian jo toivoa kokonaan parantuvansa, jos noudatti sanatoriossa saamiansa ohjeita.
Kotona oli juhla, hiljainen, onnellinen juhla, missä vain oma perhe ja Mörckin väki olivat saapuvilla. — Niin, siellä oli vielä eräs muukin, joka myöskin kernaasti olisi tahtonut kuulua perheeseen, vanha, ryppyinen, valkohapsinen mies, joka ihmisiä kaihtavana hiipi loukkoon, mutta kuitenkin halusi olla mukana. Henrik Carstensen ei muuten usein näyttäytynyt. Hän oli rouva Bangin kuoleman jälkeen alkanut karttaa ihmisiä, tullut omituiseksi ja lähti tuskin koskaan huoneestaan, minkä oli vuokrannut eräästä Nörrebron täyshoitolasta. Hän söi vain niin paljon kuin oli elämän ylläpitämiseksi välttämätöntä ja sai raha-avustusta tyttäreltään, rouva Gadelta, mutta muutoin hän istui ikkunansa ääressä päivät pitkät kädet ristissä ja alituisesti pyöritellen peukaloitansa sekä katsellen ulos kuitenkaan mitään näkemättä. Hän oli nyt tullut näkemään ihmettä, joka oli tapahtunut ennen niin heikossa papissa — elämän voittoa kuolemasta.
Ja pastori Gade istui heidän keskellään, vielä jokseenkin voimattomana, mutta onnesta ja kiitollisuudesta säteilevin kasvoin. Olihan hän vielä mies paraassa iässään ja toivoi voivansa tehdä paljonkin seurakuntanpa iloksi ja hyödyksi.