KAKSITOISTA KUUKAUTTA
Kirj.
Ellen Wester
Suomennos
Helsingissä, Emil Vainio, 1908.
Etsin avarasta maailmasta ystävää, joka tahtoisi minua kuulla, kun kerron miksi tulin tähän suureen kaupunkiin ja kuinka langat elämäni kankaassa punoutuivat yhteen täällä.
Tammikuu.
Huoneeni ikkunasta näen pitkän kadun.
Kapeana ja tummana jatkuu se kauas äärettömyyteen. Iltasin säteilee valoa rivissä olevista heikoista kaasuliekeistä pitkältä eteenpäin, ja lähimmän ristikadun kulmassa olevaa viheriänharmaata taloa vastaan näen kiirehtiviä haamuja vilahtavan sivu. — Useimmiten kiiruhtavat ne arvatenkin kotiinsa, lämpöön ja valoon; toisinaan kävelevät he vitkaan. Minä tuumin silloin lienevätkö ne kaksi rakastunutta, jotka eivät huomaa pakkasta, vai raukkoja, joilla ei kotona ole sen lämpimämpää kuin kadullakaan.
Kuukauden olen ollut tässä suuressa kaupungissa. Täytyyhän sitä jossakin olla. Olen yksin — isä ja äiti ovat menneet tuntemattomaan maailmaan. Ainoa veljeni on ottanut itselleen vaimon eikä tarvitse minua lietensä ääressä eikä maailmassa.