En ole nuori — kohta kolmenkymmenen vuotias, enkä ole kaunis. Minussa ei ole koskaan ollut tarpeeksi tarmoa hommatakseni itselleni niin kutsuttua elämän päämäärää, joka kyllä olisi tärkeä ja tarpeellinen itselleni, mutta yhdentekevä kaikille muille. Taloudellinen asemani on sellainen, ettei minun ole pakko tehdä ansiotyötä. Tulin suurkaupunkiin nähdäkseni voisiko siellä elää paremmin elämänsä loppuun. — Minulle oli sanottu, että naisilla siellä olisi niinkutsutuita harrastuksia.
Asun pienen, hienon mummon luona, jolla on päivänpaisteinen luonne. Hänellä onkin reseedakukkia ikkunoilla ja vaaleat verhot Vanhoja mahonkipuisia huonekaluja peittämässä. Vanhanpuoleinen hän on, hiukan ränstynyt, voidakseen enää muuttua — se johtuu ijästä mutta hyväsydäminen. Me vietämme hiljaista elämää, kumpikin hoitaen omia asioitaan.
Hiljaisuuteen olen tottunut — koko elämäni olen viettänyt pienimmässä, unohtuneimmassa pikkukaupungissa, ja asianhaarat ovat sen tehneet että nuoruusilo tansseineen, juhlineen ja perhosleikkeineen pojan ja tytön, nuorukaisen ja neidon kesken, on jäänyt kauaksi minusta.
Siitä asti kun tänne tulin, on ilma kylmennyt kylmenemistään. Jää ei muodosta vain hienoja kirjauksia raitiovaunujen ja etehisien ikkunoihin, vaan vankkoja lehtiä ja oksia korkokuvien tapaan. Minä kaipaan skoonelaista sumuani, joka hiipii kaikkialle nurkkiin ja soppiin: tahtoisin kuulla raskaitten pisaroin tippumista tai nähdä niitä tihein helmeilevin rivein puitten alastomina oksilla.
Tuntuu niin tyhjältä ja ikävältä, eikä ainoastaan tyhjältä rakkaitten vanhusten jälkeen, jotka ovat lepoon menneet.
Yksinäisyys ja vapaus kodin velvollisuuksista ja toimista on herättänyt tarpeen, joka ennen on ollut syrjäytetty. Minä vaadin, minä vaadin itselleni jonkun, jota voisin rakastaa ja joka minua rakastaisi. Tämä on kaiketi sitä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsutaan naimahaluksi ja joka tehdään pilkanalaiseksi.
»Jumala, anna minulle kärsivällisyyden ihana lahja», rukoilin minä ensi iltana tänne tultuani, kun seisoin ikkunani ääressä ja katselin alas kadun sumuisen himmeään äärettömyyteen, ja ajattelin, että aivan tuon näköisenä oli tulevaisuus edessäni. »Jumala, anna minulle kärsivällisyyden ihana lahja.»
Helmikuu.
Huoneessani riippuu rokokoopeili, kullatussa, kaareilevassa kehyksessä, ja peilin alla kullatulla hyllyllä seisoo pieni porsliininen pari, puuteroittuine irtonaishiuksineen ja rintaröyhelyksineen. Heillä on sirosti teeskentelevä ryhti — tyttö ottaa povestaan kirjeen ja ojentaa sitä pojalle ja tämä kumartaa, käsi sydämellään, ja näyttää vakuuttavan pettämätöntä jumaloimistansa kylliksen ihanuudelle ja sulolle. Tuo pieni, huolettomasti hymyilevä pari johtaa ajatukset menneisiin aikoihin jolloin ihmiset — niin kuvittelemille — kulkivat tanssien elämänsä läpi.
Oliko se kevytmielisyyden vai filosofisen uskalluksen huippu, joka loi rokokoon hymyilyt ja eriskummaiset koristeet?