Minä haluan heittää luotani kaikki mietiskelyt ja selitysten etsimiset, tahdon kuin keveästi heittää yltäni talvitamineet: ne painavat harteita ja käyristävät selän. Niin tekee myöskin mietiskelyn viitta.
Maailmassa on talvi. Koskahan tulee uusi kevät päivänpaisteineen lämmittämään nuoria taimia? Tai uusi kesä kultaisille paratiisiomenoineen, joita ei ole kielletty syömästä?
»Minä uskon Herraamme, mutta hän ei tee enää mitään ihmetöitä», sanoo emäntäni. Siihen päätelmään on hänen elämänfilosofiansa kiteytynyt.
Uskon minäkin Herraamme, mutta tahtoisin lisäksi uskoa, että hän vielä joskus tekisi ihmetyön. Yhden ainoan pienen ihmetyön ilahuttaakseen köyhää sieluparkaa!
Sinä päivänä en enää mietiskellyt, vaan lähdin etsimään ystäviä ja sukulaisia.
Toinen ystävättäristäni on naimisissa, on varakas ja onnellinen, tavallisen onnellisuuskäsitteen mukaan. Hänen miehensä on virkamies. Ollen toimessaan koko aamupäivän on hän parhaimmissa tapauksissa kotosalla jonakuna iltana, muulloin vain päivällistä syödessään — niin, ja öisin ja tietysti sunnuntaisin! Hänellä on sitäpaitsi pieni tyttö, joka on terve ja reipas. Mitä ihminen enempää pyytää voi?
Tapaahan sitä näin onnellista perhe-elämää joka päivä ja joka kadulla.
Mitä varten siis ihmetöitä? Tulee olla tyytyväinen.
Toinen ystävättäreni on naimaton, niinkuin minä. Mutta hänen täytyy tehdä työtä elatuksensa takia ja olla iloinen, niinkauan kuin tämä työ tuottaa hänelle jokapäiväisen leivän ja viisikymmenisen säästöön vuodessa. Ja kun hän ei voi enää työskennellä? Kuinka sitten käy? En tiedä. En tiedä mihin vanhat naimattomat naiset joutuvat. Sanomalehdissä näkee heidän kuolonilmoituksiaan, mutta missä olivat he eläissään. Olen varma siitä, että me kaikki olemme tunteneet jonkun vanhan, työstä kuluneen naisen, joka niin tyyten on maailman silmistä kadonnut, että kuolemanilmoitus vaan herättää ajatuksen: »Kas, vieläkö hän eli?» Ja sitten kadutaan lyhyellä ja nopeasti haihtuvalla katumuksella, ettei olla mitään hänen hyväkseen tehty, tuon huonosilmäisen, kumaraisen vanhan naisen.
Etsin siis ystäviä ja sukulaisia.
Alapuolella olevassa huoneustossa soitettiin tottumattomin, harjoittelevin sormin Punaista sarafaania, tuota vanhaa kulunutta, äärettömän surumielistä säveltä. Se sopi minulle, joka yksinäisenä ja hämilläni odottelin oven avautumista.