Herrasväki oli kotona ja minut vietiin saliin. Se oli suuri ja siinä oli uusia huonekaluja, jotka näyttivät käyttämättömiltä. Kauniin, valkohapsisen ukon kuva, puettuna vuosisadan alkupuolella käytettyyn pukuun — tunsin hänet hyvin, olihan hän meidän yhteinen isoisämme — antoi huonolle arvokkuutta.
Kului kotvanen, ennenkuin kukaan tuli, ja minulla oli hyvää aikaa ihmetellä, mitä minulla siellä oikeastaan oli tekemistä. Olikohan tarpeellista, että tunkeuduin perheeseen sentähden, että meillä oli yhteinen isoisän isä? Nyt olisi heidän pakko teeskennellä minua kohtaan harrastusta, jota he tietenkään eivät voineet tuntea, ja vastavuoroksi olisi heillä oikeus kysellä minulta aikeitani, ja arvostella niitä pois lähdettyäni. Sitten he ehkä katsoisivat velvollisuudekseen kutsua minut useimmin kotiinsa; tai jolleivät sitä tekisi, tuntisin minä katkeruutta mielessäni.
Talon rouva tuli, rakastettavana ja armollisena, täsmälleen parahultasen kylmänä. Ettei hänellä ollut aavistustakaan minusta ja hommistani, sen soin hänelle anteeksi; vaikkapa hän olikin naimisissa isäni serkun kanssa.
Hänen miehensä herätti minussa suurempaa harrastusta; häntä pidetään lahjakkaana ja hän on noussut korkeaan asemaan. Minua huvitti koettaa keksiä, oliko hän todellakin älykkäämpi kuin useat muut, vai oliko sattuma tyrkännyt hänet ylöspäin. Mitä ihmiset sanovat, siitä vähin välitän.
Pidän suurimpana, eittämättömänä oikeutenani, huolimatta siitä, miten yleinen mielipide arvostelee henkilöitä ja asioita, itse tutkia ja tuomita, niinkuin parhaaksi näen. Kuitenkin oikeutta noudattamalla ja jos suinkin mahdollista, pakottamatta käsityskantaani muille. — Tämä viimeksimainittu on vaikeata.
Maaliskuu.
Olen nyt tottunut elämääni täällä; tunnen joka kukan huoneeni seinäpaperissa, ja verkkokalvooni on näköala huoneestani painunut niin, että saatan nähdä sen, kun ummistan silmäni — pitkän, julman pitkän kadun, joka päättyy usvanharmaaseen etäisyyteen, ja lähinnä minua poikkikatu ja siinä vanha harmaanvihreä talo oikealla, sama, jonka ohi kiirehtivät varjot hiipivät iltaisin; ja vasemmalla unohduksiin jäänyt puutalo, ikkuna päädyssä. Samoin kuin minun ikkunani, avautuu sekin pieneen ahtaaseen tarhaan päin, jossa valkeat sireenit kukkivat juhannuksen aikaan, sanoo emäntäni jolla on lupa käydä siellä.
Minä lueskelen ja mietin ja koetan olla joksikin huviksi niille muutamille ihmisille, joiden kanssa tulen tekemisiin.
Ensiksi emännälleni ja hänen ystävättärilleen, kolmelle vanhalle naiselle, jotka ovat vähän kuuroja, vähän kankeita jäseniltään ja kovin kursailevaisia. Kerran viikossa tulevat he whistiä pelaamaan ja toisinaan olen minäkin mukana pääasiassa sentähden, jotta en kangistuisi liian suureen itsekkyyteen ja etten kokonaan unohtaisi kodin pieniä itsensä uhrautumista kysyviä velvollisuuksia.
Mutta olen myöskin ollut suurilla, uudenaikaisilla päivällisillä muiden ystävätärteni luona.