Seuraavana päivänä matkusti hän hallitsemaan kaupunkiansa ja koska täti Agneta näytti vähemmän pettyneeltä, kuin mitä luulin, otaksun minä, että hän oli tehnyt toivehikkaan aikateoriiansa tädillekin selväksi.
Keskusteluamme emme uusineet. Vähää ennenkuin hän matkusti, täti
Agnetan hyväntahtoisesti kadottua, sanoi hän vainen:
»Luvatkaa minulle, armas, kalpea lapsi, että toisinaan muistelette minua, joka tästä päivästä alkaen, siihen asti, kunnes kesä-aurinko paistaa, joka päivä tahdon ajatella sitä hetkeä, jolloin taasen saan pyytää onneani.»
Hän suuteli kättäni monta kertaa ja painoi sitä rintaansa vasten nöyrällä hellyydellä, joka ei mitään pyytänyt, vaan ainoasi antoi. — Ja siilon houkutteli hänen hellyytensä minua eikä tympäissyt.
Mutta ei, en tahdo antaa pelkurimaisen suojaa, turvaa ja kotia kaipaavan tunteen houkutella itseäni. Se ei kumminkaan koskaan voisi korvata sitä, mitä vainen yksi voipi antaa.
* * * * *
Ajatukset liikkuvat vyöryävässä sekasorrossa nyt, kun teen tilinpäätökseni vuoden viimeisenä päivänä.
Kirkas ja kylmä on talviyö, kalpeita ovat kuvat niistä ihmisistä, joita olen kohdannut — nyt kun ne kulkevat sisäisen katseeni sivu. Hänelläkin, jota rakastan, on harso silmillä, mutta lempeni elää.
Vieläkin saatan tuntea autuaan väreilevän tunteen hänen syleilyssään; vieläkin saatan kuulla sydämellisen sävyn hänen äänessään. »Rakastaa sinua enemmän kuin kaikkia muita — se ei olisi paljon!» sanoi hän kerran.
Kun kesäinen onni oli täysinäinen, hallitsin minä ihanaa nykyisyyttä. Nyt hallitsee ajatukseni ihanaa menneisyyttä, jota ei mikään maailmassa voi riistää minulta pois. Koskaan ei muistojeni onni saata kuolla, rakkauteni ei koskaan muuttua tavaksi.