Tätä en ennen tullut ajatelleeksi: taikka olin ajatellut, niinkuin sitä koneellisesti ja kylmästi ajattelee kaikenlaisia kohtauksia — en ollut tuntenut sitä. — Mutta samalla kuin tunsin sen, tiesin myöskin, ettei hän koskaan voisi saada sitä, mitä pyysi.
Huuliani, joita yhden ainoan lemmensuutelot olivat pyhittäneet, ei saanut toinen koskettaa.
Kauvas häipyivät arkionnen unelmat ja kotoiset hauskuudet hänen rinnallaan. Minua tympäisi tuo kunnon mies ja hänen lempivä katseensa. — Mitäpä voisi hän minulle tarjota? Ei hän voinut saada verenpisaraakaan minussa liikkeelle.
Siirsin tuolini kauvemmaksi ja aloin, hämilläni ja änkyttäen, outoa työtä, rukkasten antamista.
Ja tein sen niin huonosti, että pormestari katsoi vastaajan syyt mitättömiksi ja täydensi omaa puhettaan.
Hän kävi kaunopuheiseksi ja innokkaaksi ja puhui itsensä lämpimäksi, mutta lämpöä minä vähimmin halusin.
Viimein täytyi minun sanoa hänelle, että aivan hiljattain olin rakastanut, toista niin, kuin minulle oli mahdollista ja etten vielä voinut kuvitellakaan voivani antaa toiselle hituistakaan siitä mieltymyksestä, jota vaimon tulisi tuntea miestänsä kohtaan.
Sanan »vielä» pistin lauseeseen kohteliaisuudesta häntä kohtaan, mutta hän tarttui siihen, kuin olisi se ollut pääasia puheessani.
»Emme puhu siitä nyt sen pitemmältä.» sanoi hän, »minä voin odottaa. Te olette minulle niin rakas. — Kesän puoleen tulen uudelleen, teen kysymykseni vielä kerran ja toivon ajan auttavan minua.»
Luulen, että hän piti aikaa korkeampana oikeuspaikkana, jossa jutut hitaasti päätettiin. Herra pormestari »kävi kuninkaissa» kosimisensa kanssa. Kuningas Aika parantavalla voimallaan varmaan päättäisi asian hänen edukseen.