Teimme ensin rekiretken; sitten tarjosi pormestari päivällistä shampanjan kera — ei sovi keski-ikäisen naima-aikeissa olevan ruotsalaisen tyytyä vähempään — ja sitten joimme kahvia ja kuuntelimme musiikkia kullatussa kahvilassa ja tulimme kotiin myöhään hämärissä.
Olisimme päättäneet päivän eräässä teatterissa, mutta täti Agneta ei jaksanut enää ja uskoi, että me toisetkin voisimme paremmin, jos joisimme teetä kotona rauhassa.
Tuli oli sammunut vieraskamarin pesässä; punainen hiillos henki vielä lämpöä ja heikkoa valoa. Huoneessa tuntui hyasintin ja kielon tuoksua ja kodin lämmin, hauska ilma lehahti meitä vastaan.
Istuuduin korkeaselkäiseen iso-isäntuoliin. Täti Agneta tipsutti keittiöön ja pormestari käveli edestakaisin lattialla.
»Te olette ollut niin iloinen tänään, neiti», sanoi hän pysähtyen ja laski kätensä tuolini selustalle. »Minulle on ollut mieluista nähdä teitä sellaisena. — Ensi aikoina olitte niin kalpea ja hiljainen. Mutta olittehan ollut sairas?»
»Niin, olin ollut sairas.» vastasin hajamielisesti. Ehkäpä hehkui palanut roihu toisessakin kodissa illanhämyssä? Ehkä oli ilma sielläkin hellä ja lämmin? Ei, ei ajatella, ei ajatella!
Pakotin itseni kuuntelemaan pormestaria, joka seisoi puhellen hiukan pitemmältä ilostaan, nähdessään minut iloisena ja sitten yksinäisestä kodistaan, ja kuinka hän tulisi meitä kaipaamaan. Ja kuinka olikaan, kysyi hän minulta enkö voisi päättää tulla sulostuttamaan tätä yksinäistä kotia.
»Ymmärrän kyllä hyvin, ettette te koskaan voi tuntea minua kohtaan sitä kuin minä teitä», jatkoi hän lämpimämmällä äänellä, »ja mielessäni välkähti, että tekisin viisaasti, jos vastaanottaisin hänen rehellisen kätensä, sillä minä — minä rakastan teitä.»
Tuo sana koski minuun, en saattanut sitä kuulla, ja minä ojensin käteni estääkseni sen toistamista.
Mutta tämän käsitti kosijani kehoitukseksi, hän kumartui lähemmäksi minua ja hänen silmiinsä syttyi äkkiä tuli, joka samalla sammui, mutta joka kertoi minulle, että minua hän pyysi ja tahtoi omistaa eikä vaimoa noin vain ylimalkaan.