Hän on ollut täällä jo parisen viikkoa, on tyyni ja hiljainen keski-ikäinen virkamies, silmät surumielisen hyväntahtoiset. — Keskinkertainen mitä lukuihin ja matkustuksiin tulee. — Kun hän on tunnin kuluttanut lääkärin odotushuoneessa ja sitten viisi minuuttia saanut sähköä, käyttää hän loput aikaansa huvittaaksensa itseänsä ja meitä, perusteellisesti ja raskaasti, sillä sellainen hän on.
Aina kun emme seuraa häntä ulos, jää tuo kunnon pormestari kotiin ja pitää meille uskollisesti seuraa.
Toisinaan iltasin, kun päivä on huvituksissa kulunut, olen ihmetellyt itseäni, että olen voinut laskea leikkiä ja nauraa. Olen hävennyt sitä puhtaasti eläimellistä elämänhalua, joka kiiltoa nostaa silmiin ja ruusuja poskille. — Mutta syvimmällä syvyydessä piilee kuitenkin oma todellinen minäni, joka suree ja katselee väsyneen halveksivasti ja veltolla hämmästyksellä tuota vale-iloa.
Joulukuu.
Kummallinen maailma!
Hiljattain näin armaani naimailmotuksen — purin hampaani yhteen ja tukehutin tuskanhuudon. Ja samana päivänä kysyi minulta toinen mies, tahdonko ruveta hänen vaimoksensa!
Vähää ennen joulua olin lukenut, että rakastettuni oli nimitetty sairashuoneen lääkäriksi pieneen, kaukana olevaan seutuun, ja nyt vei hän vaimonsa kotiinsa.
Tuntui surkealta ja häpeälliseltä seurata hänen elämänsä tapauksia aivan samalla tavalla, kuin muut saattoivat sen tehdä, ja kun käteeni rutistin sanomalehden, minä melkein halveksin häntä ja tuntui hyvältä ja helpottavalta olla katkera ja kova.
En tahtonut häntä muistella; en hetkeäkään ajatella, että hän nyt palkitsisi tuon alttiin sielun seitsemänvuotista uskollisuutta.
Kuumeen polttaessa suoniani ehdotin, että päivä kulutettaisiin huvituksissa — iloissa.