— Olen kyllä.
— Johtajatar luuli, että tulisitte vasta illalla, mutta huoneenne on kyllä valmis.
Pian oli uusi tulokas tavaroineen toisen kerroksen huoneessa. Siellä oli kaikki vaaleata, äskenmaalattua ja siistiä. Vuoteen luona olevan sähkökellon nappulan vieressä oli numero. Peilin edessä oli savimaljakko, jossa oli valkovuokkoja. Voi hyvin kuvitella, että kaikissa niissä huoneissa, jotka olivat sijoitetut kahden puolen pitkää käytävää, oli jokaisessa numero ja samanlainen maljakko valkovuokkoineen.
Aarne Kivistö astui avoimesta ovesta pienelle parvekkeelle, joka kuului hänelle yksin. Näky, joka avautui hänen eteensä, oli lumoava. Vaaleanvihreä nurmikenttä kaartui pehmein piirtein alas rantaan. Kummallakin puolen sitä olivat puiston vanhat puut sankkana seinänä. Saksankuusten kevyt kevätvihreys loisti kirkkaana tummia petäjiä vastaan. Pensaskasvien moniväriset ryhmät muodostivat kirjavan etuvartioston ruohokentän reunassa. Alhaalla lepäsi lahti hiljaa väreilevänä, kuvastaen vastapäisellä rannalla kohoavan kallion punertavaa kylkeä epämääräisin piirtein, ja kauempana puiden latvojen takana voi nähdä aavemman ulapan tumman sinen.
Nuoreen mieheen, joka eläen kaupungin muurien sisällä kiireisessä työssä ei ollut mitään tiennyt kevään tulosta, vaikutti tämä näky, auringonpaiste, leuto tuulen henki, keväinen tuoksu niin voimakkaasti, että hän huumautuneena, suljetuin silmin nojasi kaidepuuhun. Siinä epämääräisessä tunnelmassa, joka hänet valtasi, oli paljon tuskaa, sellaista kalvavaa ikävää, jota voi tuntea ainoastaan tällaisena kevään juhlapäivänä luonnon yltäkylläisyyden edessä, kun on väsynyt sairas ja onneton.
Hän jäi pitkäksi aikaa liikkumattomana seisomaan. Kapeat kädet puristivat kaidepuuta.
— Minun ei olisi pitänyt tulla tänne, ajatteli hän. Täällä on aivan liian kaunista ja hiljaista. — Mutta sitten pudisti hän päätään, ikäänkuin karkoittaakseen nuo ajatukset. — Ei, ei, tällaista pitääkin olla. Minun täytyy levätä ja tulla terveeksi ja alkaa uudelleen.
Hän palasi huoneeseensa, avasi matkalaukkunsa ja alkoi purkaa tavaroitaan. Mutta hetken kuluttua tunsi hän niin painostavaa väsymystä, että heitti työnsä, jätti kaikki tavarat hujan hajan ympäri huonetta ja laskeutui leposohvalle.
— Kumarassa seisominen on minulle vielä liian rasittavaa, ajatteli hän.
Pyydän palvelijaa järjestämään tavarani. Kylläpä huimasikin päätä.
Olen totisesti rasittunut, mutta täällä kyllä pian tulen entiselleni.
Tämähän on oikea rauhan paratiisi.
Hän makasi siinä ja kuunteli lintujen moniäänistä viserrystä, joka avoimen oven kautta kuului puistosta. Pian alkoi häntä kuitenkin lepäileminen kyllästyttää. Hän nousi sohvalta ja laskeutui alakertaan. Siellä kysyi hän uudelleen johtajatarta.