— Minä olen johtajatar, kuuli hän nuorekkaan äänen takanaan lausuvan.
Hän kääntyi ja näki edessään pitkän, vaaleaverisen nuoren naisen. Seistessään siinä puettuna vaaleaan pumpulileninkiin, iloinen hymy kasvoillaan, oli hän hyvin vähän sen kuvan kaltainen, minkä Aarne Kivistö oli muodostanut itselleen lepokodin johtajattaresta. Varmaankin ilmaisi hänen katseensa jonkun verran hämmästystä, koska johtajatar ohjatessaan hänet seurusteluhuoneeseen puoleksi leikillään uudelleen vakuutti olevansa johtajatar.
— Niin, niin, tietysti. Olin vain kuvitellut jotain mustaa ja valkoista, harmaahiuksista, vakavaa.
— Ikävä, etten siinä suhteessa voi tyydyttää teitä, naurahti johtajatar.
— Näinhän on paljoa hauskempi. Tekee vähemmän sairaalan vaikutuksen.
— Eihän tämä Kalliolahti olekaan sairaala.
— Ei, ei tietysti ei. Enhän minäkään ole sairas, mutta minulla on hyvin ankara lääkäri. No niin, eihän varovaisuus ole koskaan haitaksi, puheli hän huolettomalla äänellä.
— Eipä suinkaan. Suurin osa hoidokkaistamme on terveitä ihmisiä, varsinkin kesällä.
— Minun täytyy muuten pyytää anteeksi, etten ollut ottamassa teitä vastaan. Luulin teidän…
— Syy on kokonaan minun. Olinhan ilmoittanut tulevani myöhäisemmällä junalla, mutta kun oli kaikki valmiina matkaa varten, niin tuli yhtäkkiä sellainen kiire kaupungista, ettei mikään voima olisi voinut minua siellä pidättää.