— Taivas varjelkoon!
— Mitenkä niin?
— En ole koskaan ollut niin tyytyväinen kyhäelmiini. Sitäpaitsi minusta meillä on yllin kyllin varsinkin naiskirjailijoita. Jokainen, joka vain kykenee kynää kädessään pitämään, kirjoittaa.
— Eihän siinä ole mitään pahaa. Kuta useammat yrittävät, sitä suurempi mahdollisuus on, että jokunen kykykin esiintyy joukossa.
— Niin, mutta kun kaikki painetaan.
— Eihän tarvitse kaikkea lukea.
Tohtori oli pannut lehtensä syrjään.
— Entä oletteko tullut ajatelleeksi, kääntää Kaarina hiukan toisaalle, kuinka naisen kuva on kirjallisuudessa nopeasti muuttunut. Kolmekymmentä vuotta sitten, sellaisissa miesten kirjoittamissa kirjoissa, oli nainen kukka tai lintu tai jotain siihen tyyliin, pelkkää hurskautta ilman syntiä, ilman tietoa, melkeinpä ilman tunteita. Korkeintaan liikkui hänessä jonkinlaisia aavistuksia. Nyt hän on aivan toinen, pelkkiä vaistoja ja intohimoja. Kuinka te miehet hänet kuvannettekin, aina kuitenkin sanotte: Kas, tällainen on nainen. Sitten te lyötte rintoihinne ja ylpeilette siitä, että ainoastaan te muka taidatte naisen psykologiaa kuvata.
— Onhan naista muullakin tavalla kuvattu, huomautti tohtori.
— On tietysti, mutta poikkeukset vahvistavat sääntöä,