Äkkiä tohtori heittää ja palaa paikalleen. Hän on aivan kalpea.
— Suokaa anteeksi, sanoo hän, olin suunniltani.
Vastaus tulee melkein kuiskauksena. — Eihän minulla… Älkää turhia.
Kaarina tarttuu taas vapisevin käsin airoihin ja soutaa hiljaa rantaan. Äsken hän ei tuntenut mitään, mutta nyt hän huomaa, että hänen ranteensa ovat aivan hellät. Tohtori ei sano enää mitään, ja Kaarinakin vaikenee. Hän ei uskalla edes katsoa mieheen joka istuu häntä vastapäätä. Rannassa hän kohta astuu veneestä ja rientää taakseen katsomatta rakennukselle.
Kun he suuruksella taas tapaavat toisensa, hakevat Kaarinan silmät vaistomaisesti tohtorin katsetta, mutta se ei puhu hänelle mitään. Silloin antautuu hän vilkkaaseen keskusteluun pöytätovereittensa kanssa. Hän juttelee paljon, mutta mitä hän puhuu, sitä hän ei oikein tiedä.
VIII.
Istutaan seurusteluhuoneessa. Tuli palaa takassa. Olli ja Elna pelaavat shakkia, tohtori lukee lehteä. Kaarina kääntää palteita uutimiin. Lapset istuvat hänen ympärillään kuunnellen satuja, joita hän hiljaisella äänellä kertoo. Kivistö kuuntelee hänen kertomistaan. Kun Kaarina on lopettanut, sanoo Kivistö.
— Te kerrotte niin hyvin. Ettekö koskaan ole ajatellut kirjoittaa jotain?
— Olen joskus jotain kirjoitellutkin huvikseni, pikku paloja vain.
— Ja julkaissut?