Kaarina ja tohtori palaavat verkonnostosta. Heillä on tänään kaunis saalis veneenpohjalla. Kaarina soutaa hitain, tasaisin vedoin ja hänen notkea vartalonsa taipuu kauniisti joka kerta. Tohtori istuu perässä ja katselee häntä.

— Te olette soutanut jo liiaksi. Tulkaa perään!

— Ei, ei, minua huvittaa soutaminen. Katsokaa te vain miten pidätte perää! — Kaarina on voimakkaalla vetäisyllä toisella airolla saanut veneen kääntymään aivan väärään suuntaan. Tohtori meloo olan takaa saadakseen veneen taas oikealle suunnalle ja Kaarina auttaa häntä niin tehokkaasti, että vene kieppuu melkein ympäri. Nyt hän herkeää soutamasta ja nauraa.

— Te ette osaa pitää perää.

— Olkaa kiltti tai rankaisen teitä! Mutta nyt vasta Kaarina alkaakin. Hän soutaa vuoroin toisella, vuoroin toisella airolla, ja tohtori ponnistelee turhaan pysyttääkseen venettä suorassa. Vihdoin räiskyttää hän melallaan vettä Kaarinan päälle, mutta vastaukseksi saa hän kokonaisen ryöpyn kasvoilleen. Silloin heittää hän melan ja harppaa kokkaan.

— Älkää kaatako venettä!

Tohtori tarttuu Kaarinan ranteisiin ja puristaa niitä…

— Pyytäkää anteeksi!

Kaarina katsoo hänen kirkkaisiin silmiinsä ja vesipisaroihin hänen tummissa hiuksissaan. Kuinka hän on kaunis! Kuinka hänen hampaansa loistavat valkoisina!

— En, en, en! huutaa Kaarina nauraen ja ponnistelee irroittaakseen ranteitaan, mutta tohtori pitää niitä rautaotteessa ja he katsovat toistensa silmiin kiinteästi.