— Missähän merenneito mahtanee olla, ajatteli hän. Ehkä hän ei vielä ole jalkeilla. Varmaankin hän taas valmistautuu hoitamaan velttoa, itsepäistä sairasta, mutta hän saakin nähdä reippaan nuorukaisen ja vielä tennispuvussa, vaikkei tosin tennispelissä.
Eräs palvelijattarista alkoi liikkua ruokasalissa siivoustöitä tehden.
Toinen kantoi aamujuomatarjottimia yläkertaan.
Kivistö astui ruokasalin ovelle.
— Eikö johtajatar ole vielä tullut alas? kysyi hän.
— Johtajatar on jo aikoja ollut liikkeellä. Hän meni tohtorin kanssa verkkoja kokemaan.
— Vai niin. Harrastaako johtajatar kalastusta?
— Joka aamuhan ne ovat kalassa olleet.
Kivistö meni takaisin kuistille ja niinkuin silloin hänen taloon tullessaan oli hänestä nytkin hiljaisuus tässä talossa tuskallista ja kaikki kauneus tuolla ulkona, vihreys, auringonpaiste, kaikki painostavaa. Hän toivoi, ettei olisi tullutkaan.
Mikä minua oikeastaan vaivaa? puhui hän itselleen. Minä olen tietysti rakastunut, mutta sehän on hullutusta. Ja mitä oikeastaan tahdon? Jos minulle sanottaisiin, että tahtoni täytetään, niin en tahtoisi mitään. Mitä siis minuun kuuluu, kenen seurassa hän oleskelee? Ei mitään, mutta kuitenkin, kuitenkin —.