Kivistö naurahti.
— Niinpä te olette elänyt päivästä toiseen vaan.
Kaarina nousi.
— Nyt olen jo viipynyt liiankin kauan. Hyvää yötä!
— Hyvää yötä! Nukkukaa rauhallisesti — merenneito.
* * * * *
Kivistö heräsi varhain seuraavana päivänä. Niinkuin aina aamusella oli hänellä painostunut mieliala, mutta hän teki paraansa vapautuakseen siitä. Hän nousi ja katseli puutarhaan kierrekaihtimen raosta. Rannassa oli aamusumu hiljalleen haihtumassa; kastepisarat kimmelsivät puissa ja pensaissa.
— Parasta on pukeutua samalla. Muuten en tiedä, pääsenkö tänäänkään pystyyn, ja minähän lupasin merenneidolle alkaa tänään uutta elämää.
Hän pukeutui aivan erikoisella huolella, harjasi kauan hiuksiaan ja veti lopuksi ylleen uuden valkean flanellipuvun, jota hän ei ollut kertaakaan vielä käyttänyt. Hän katseli kuvaansa peilistä ja oli tyytyväinen.
Oli vielä hyvin varhainen aamuhetki, ja talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus, niinkuin silloin kun hän ensi kertaa astui siihen. Hän meni puiston puoleiselle kuistille. Sumu oli kokonaan hälvennyt. Ilma oli vielä kolakkaa, mutta aurinko paistoi jo lämpimästi. Kivistö istuutui kuistille ja sulki hetkeksi silmänsä. Äskeinen raskas mieliala oli kokonaan kadonnut. Hiukan heikoksi hän tosin vielä tunsi itsensä, mutta hänen oli hyvä olla. Jonkunlainen raukea onnen tunne täytti hänen mielensä.